Vaakakirous
Alkuviikosta purkauduin negatiivisten ajatusteni kanssa tänne blogiin. Olisin niin mielelläni nyt tarjonnut teille kunnon motivaatiopläjäyksen – kuin Fenix-lintu nousisin tuhkasta ja syntyisin uudelleen vahvempana ja tarmokkaampana. Kaikkihan rakastavat selviytymistarinoita. Mutta ei, ei ole sellaista kehityskaarta täälläpäin näkynyt vaan ajatukset pyörii edelleen vähän siellä itseruoskinnan puolella. Enkä minäkään silti tyhmä ole, ymmärrän ihan hyvin ettei itsesäälissä rypeminen johda mihinkään. Mitä nopeammin pääsisi tästä suosta ylös, sen parempi.
Aika jännä, kuinka vaakaluku voi viedä näin tehokkaasti pohjalle. Viisi minuuttia ennen vaa’alle astumista olet tyytyväinen ja onnellinen – ja viisi minuuttia jälkeen olet epäonnistunut läskiluuseri. Sama kuin Viimeinen käyttöpäivä -merkinnät; vielä hetki ennen keskiyötä voit paistella tyytyväisenä jauhelihaa mutta heti kellonlyömällä tuhkimotaika raukeaa ja jauheliha muuttuu myrkylliseksi ydinjätteeksi.
On aika surullista, kuinka vahvasti painolukuun liittyvä mun onni on. Kuin kiero käärme se pääsee luikertelemaan mun ajatuksiin ja myrkyttää kaiken positiivisen ajattelun. Eikä riitä, että se pilaa mun mielialan. Mä annan sen myös määritellä, mitä osaan ja millainen olen.
Kuntosalin juoksumatolla jätän juoksun väliin. Koska painoin tänään 84kg ja lihavat ei juokse.
Tankotunnilla en edes yritä suoriutua voimaliikkeistä. Koska painoin tänään 84kg ja sellaisen kilomäärän nostaminen on mahdotonta.
Jätän hienon urheilutopin ostamatta. Koska painoin tänään 84kg ja sellaiset topit on hoikille.
Tytär leipoo mustikkapiirakkaa enkä maista. Koska painoin tänään 84kg ja nyt pitää tarkkailla kaloreita.
Jos vaakaluku olisi ollut 82kg, olisin tehnyt nuo kaikki yllämainitut. Se kaksi kiloa vei multa tällä viikolla enemmän kuin tajusinkaan. Miksi annan sen vaikuttaa näin? Eihän paino ole mitenkään sidoksissa siihen, millaisiin tekoihin kykenee ja millaisista asioista pitää. Tai millaisia asioita ansaitsee.
Varsinkin harmittaa, kuinka annan painon rajoittaa liikkumistani. Tällä hetkellä mä nautin liikkumisesta, jopa rakastan sitä. Pelottavaa, kuinka helposti silti olen valmis heittämään tämän itselleni tärkeän asian romukoppaan heti kun painoluku heilahtaa väärälle puolelle. Kaikki se vahvuus ja energisyys katoaa ja muutun mukamas kyvyttömäksi ja heikoksi. Koska painan 84kg.
Ehkä sen ei kuitenkaan tarvisi olla näin. Lihaserottuvuus ja kapea uuma ei tee ihmisestä automaattisesti vahvempaa ja kyvykkäämpää kuin muut. Eikä ylimääräiset kilot tee ihmisestä automaattisesti löysää ja laiskaa. Kumpikin tyyppi voi homehtua sohvalla mutta myös juosta maratoneja. Ja kummallakin kehonkoostumuksella voi näyttää pirun hyvältä!
Ehkä tie tästä ahdistuksesta ulos olisikin siinä, että ymmärtäisi erottaa painon erilliseksi kokonaisuudeksi. Että vaikka se aika fyysisesti ja henkisesti mukana kulkeekin, sen ei tarvitsisi rajoittaa ja määrittää mua sen enempää.
