Traumoja koululiikunnasta

Mun ihan varhaisimmat kokemukset koululiikunnasta menee ala-asteen puolelle. Muistan, kuinka joskus pesäpallopelissä heilautin mailalla kaveria vahingossa päähän ja kerran taas itse sain jalkapallon naamaani. Kokemusten kärkikastiin menee myös yksi sisäliikuntatunti, jonne vetäisin uudet äidin ostamat jumppakuteet: musta Jane Fonda -tyyppinen kokovartalosukka, jonka vyötärölle oli vielä kiedottu värikäs silkkihuivi. Epäilin asukokonaisuutta jo alkuunsa mutta jotenkin äiti sai mut suostuteltua sen päälleni laittamaan. Siitä tuli sitten yksi elämäni kirkkaimmista koululiikuntamuistoista – seisoin keskellä jumppasalia ja kuuntelin kun pojat nauroivat mun pyllyvakoon uppoavaa lurex -haalariani.

Mä en varsinaisesti ollut koululiikunnassa hyvä, enkä huonokaan. Tai riippui vähän lajista. Hiihto, suunnistus, telivoimistelu ja temppuradat eivät olleet mun juttu. Luistelu ja joukkuepelit taas olivat ihan jees. Yläasteelle siirryttäessä vähän kaikki lajit oli pyllystä, luonnollisesti. Luistelu oli varmaan niitä ainoita, josta edelleen tykkäsin.

Söikö koululiikunta liikkumisen ilon?

Olen yksi niistä, joilta koululiikunta söi liikkumisen iloa vuosiksi. Jotkut lajit, kuten se kuuluisa hiihto, ei oikein onnistu vieläkään. Näin jälkikäteen olen miettinyt miksi näin kävi: tappoiko opettaja mun lapsuuden liikkumisen ilon? Vai enkö vaan osannut avoimin mielin liikkua eri lajien parissa? Vai olinko itse asenneongelmainen? Joka tapauksessa, aikuisuuteen mennessä olin kehittänyt aika vahvan inhon kaikkea hikoilua aiheuttavaa kohtaan.

Osaltaan inho liikuntaa kohtaa varmaan johtui opetuksen tasosta. Muistan kuinka piti kiivetä salissa köysiä ylös. En ikinä tässä onnistunut ja se epäonnistumisen tuska oli musertava. Nyt viimeksi ilma-akrobatiassa tämä taito opetettiin kunnolla ja harmittelin, miksi en tätä tietoa saanut jo tuolloin. Olisin monelta itkulta säästynyt. Toinen syy oli tasoerot luokassa; toiset veteli kilometrin edessä ja toiset saman verran perässä. En usko, että oli motivoiva asetelma kenellekään.

Hanki hyviä kokemuksia ja päästä irti traumoista

Keskustelin tänään lounaalla koululiikunnasta ja joku siinä sanoi, ettei harrasta liikuntaa koska koululiikunta tappoi kaikki halut. Ymmärrän tämän kyllä. Mutta toisaalta, voiko koululiikuntaa syyttää kokonaan omasta liikkumattomuudesta? On kauhean helppo laittaa haluttomuus huonojen kokemuksien piikkiin, mutta onko järkevää passivoitua jonkun mahdollisesti vuosikymmenten takaisen trauman vuoksi? Ehkä näitä tuolloin saatuja huonoja kokemuksia voisi koittaa parantaa hankkimalla uusia, parempia kokemuksia? Liikunta on kuitenkin parhaimmillaan voimaannuttavaa, kivaa ja rentouttavaakin. Paljolti on kyse siitä, että pitää löytää itselle se sopivin laji ja intensiteetti. Jokaisen meistä ei tarvitse olla mestarihiihtäjä tai Olympiatason pukkihyppelijä.

Ai niin! Vielä tuli mieleen yksi koululiikunnan kohokohta: klassinen pieraisu kesken vatsalihasrutistusten, ai kamala sitä häpeää!