Suorituspaineita – kun pitäisi olla niinkuin muut

Mä olen tässä nyt tuijottanut pari päivää tätä tyhjää valkoista ruutua. En saa ajatuksiani jäsenneltyä tänne blogiin asti ja jotenkin kaikki aiheet tuntuu niin päälleliimatulta ja keksityltä. Ongelma ei siis siinä, ettenkö keksisi sanottavaa vaan siinä, etten saa mietteitäni purettua sanoiksi saakka. Miksi näin?

Luen paljon muiden blogeja ja seuraan bloggaajien Instagram -tilejä. Täydellisyyksiin asti hiottuja tekstejä, kauniita ja valoisia valokuvia ja tehokkaita otsikoita. Inspiroivia ja motivoivia postauksia, kaunista elämää ja upeita ihmisiä. Olispa mullakin sellainen arki! Osaisinpa minäkin ottaa kauniita valokuvia ja poseerata esteettisesti puistonpenkillä.

Oman blogin perustin kesän lopulla osaltaan siksi, että kaipasin jotain rosoisempaa näiden täydellisten bloginaisten rinnalle. Koin tarvitsevani jotain todellista vastapainoa tuolle siloitetulle arjelle, vaikka se olisikin sitten omaa tekstiä mitä lukisin.

Mutta niin vaan se omakin ajatus on hukkunut tässä matkan varrella ja koen välillä hirveitä paineita tuottaa yhtä täydellisiä tuotoksia kuin nämä muut. Hävettää huonot kännykkäkuvat ja ei-harkitut asukokonaisuudet. Pitäisi julkaista enemmän postauksia tyyliin: “Treeniohjelma täydellisille pakaroille” tai “Lihasten optimaalinen palautuminen”. Olenhan valinnut blogini aiheeksi hyvinvoinnin, liikunnan ja laihdutuksen.

Mutta mä en ole sellainen. En halua (ainakaan toistaiseksi) olla perus fitness-bloggari tai ravintoguru. Musta ei myöskään saa filosofista ajattelijaa enkä tällä tietotaidolla voi taata toimivia laihdutusvinkkejä. Mun valokuvat tuskin herättää huimaa kateutta enkä voi millään muotoa sanoa, että oma arki olisi jotenkin paremmin jäsenneltyä ja rakennettua kun jonkun toisen. Ihan samanlaista kaaosta tämä on.

Mutta sen sijaan mä haluaisin lanseerata kehopositiivisuuden rinnalle eräänlaisen arkipositiivisuuden. Olla esimerkkinä sille, että ei tässäkään taloudessa mene aina suunnitelmat nappiin. Ihan samanlailla aloitan dieetin joka maanantai ja ihan yhtälailla kiroa peilikuvaani. Ei munkaan arjessa ole ylimääräisiä tunteja, extraeuroja tai yksisarvisen taikaa. Otan kamalia selfieitä ja mun päivän syvällisin pohdinta saattaa olla, että kuinka kyynerpää on hassu sana. Eikö vaikka käsikulma olisi parempi? Tai varsinuppi?

Ehkä mä siis muistutan itseäni tästä nyt vähäsen. Että ei alunperin ollut tarkoituskaan esiintyä jotenkin täydellisempänä, tehokkaampana tai kurinalaisempana kuin muut. Että mun tunkkaset valokuvat selfiekäsineen riittävät ja on ihan ok muuttaa mieltään viikon välein. Ei mulla tarvitse olla strategista julkaisusuunnitelmaa tai täydellistä someprofiilia. Ja ihan sama tuliko Google Analyticsiin nyt notkahdus kävijämäärissä vai ei. Pakottamalla itsensä johonkin muottiin harvemmin saa aikaan luonnollista ja rehellistä tuotosta.

Itselleni mä tätä kuitenkin teen enimmäkseen. Ja iloitsen kaikista niistä  ihmisistä, jotka näitä lukea haluavat – huolimatta tästä kaikesta.