Lepopäivät on laiskoja varten

Mulla on tässä viime viikkoina ollut vähän väsynyt olo. Mikään unimäärä ei meinaa riittää ja mustat päivät imee sen vähäisenkin energian. Koko kroppa tuntuu vähän jäykältä ja joka paikkaa kolottaa. Itseasiassa pitkästä aikaa on vähän sellainen tilanne, että kroppa tuntuu vähän laittavan vastaan. Olkapääkin on kipeytynyt jostain syystä eikä meinaa millään hellittää.

Osittain kaamosväsymystähän tämä varmaan on. Ei toisaalta ihme, että arki painaa kun aurinkoa ei näy ja ulkoilu on jäänyt lähinnä kotiovelta autolle akselille. Pitäisi varmaan ymmärtää ottaa pari päivää iisimmin, kun keho jumittaa joka päivä enemmän ja enemmän eikä silmät meinaa pysyä auki.

Olenko vaan laiska? Tuleeko musta taas mukavuudenhaluinen?

Mä välillä pelkään hirveästi ottaa lepoa liikunnasta. Mulla on kerran viikossa kyllä liikuntavapaa päivä mutta muuten sitten saattaa mennä kaksikin tuntia liikuntaa putkeen. Pelkään, että ylimääräinen lepopäivä muuttuu äkkiä viikoksi, sitten kuukaudeksi ja kohta huomaankin homehtuneeni paikoilleni. Pelkään kamalasti, että ne vähäisetkin lihakset surkastuu. Ja kunto romahtaa. Vaikka sanoohan sen nyt järkikin, ettei parin päivän tauko heikennä mun kuntoani. Tuskin viikonkaan tauko. Mutta näin kun sen eteen on tehnyt hirmuisesti töitä, en millään haluaisi myöntää etten nyt sitten aina jaksakaan.

Itse en osaa ajatella kehoani minkäänlaisena temppelinä, joka ansaitsisi vain parasta ja jota pitäisi kuunnella. Perkule, tämä temppeli on mut sen verran monta kertaa nolannut ja pettänyt, että ylimääräistä huomiota ei nyt heru. Koitan opetella sitä arvostamaan ja ymmärränhän mä nyt esimerkiksi että loukkaantuneena ei paranisi temmeltää, mutta vähän on sellainen Bull Mentula tyylinen “Liiku läski ja lakkaa vinkumasta” -ajatus valloillaan.

Treenin skippaaminen jaksamisen vuoksi kääntyy äkkiä päässä myös laiskuudeksi; mistä tunnistaa onko oikeasti tarvetta levolle vai nostaako se laiskamato vaan päätään? En ole ihan varma osaanko tätäkään tunnetta erottaa oikein, sillä sitä on oppinut huomaamaan kuinka tehokkaasti itselleen pystyy valehtelemaan: luulet liikkuvasi paljon mutta todellisuudessa vain uskottelet näin itsellesi.

Ja kyllä. Lasken myös kalorimatikkaa ja osaan laskea kuinka monta grammaa läskiä pamahtaa tähän ruumiiseen, jos jätän liikuntaa vähemmälle. Tätähän ei oikeasti kannattaisi tehdä; liikkua kalorien vuoksi. Mutta onhan se siellä takaraivossa tämänkin periaate.

Kehitys tapahtuu levossa – jos vaan osaisi levätä

Tykkään siis edelleen liikkumisesta enkä usko tässä nyt olevan mitään ylikuntoa tai muutakaan överiksi vetoa. Mutta en ehkä silti osaa laittaa urheilua ja muuta elämää balanssiin, ainakaan sellaiseen mikä sopisi itselleni. Ehkä mä tarvitsisin sen kaksi lepopäivää viikkoon, tai sitten pitäisi vaihtaa yksi treenipäivä enemmän sellaiseen kehonhuoltoon. Tai sitten yksinkertaisesti pitäisi opetella kuuntelemaan omaa kehoaan ja antaa sille hyvällä omallatunnolla lepoa aina tarvittaessa.

Mikä siinä levossa on niin vaikeaa? Vähän sama kun flunssan jälkeen on aina PAKKO lähteä liikkeelle vaikka olo olisi edelleen jyrän alle jäänyt. Ei sitä vaan osaa antaa kropalle aikaa toipua. Osaan mä kyllä muille toitottaa, että ei kipeänä treeneihin ja että pidäpä vähän lepoa ton sun olkapään kanssa. Miksei itse osaa elää omien neuvojensa mukaan?

 

PS. En viitsinyt ottaa teille kuvaa musta makaamassa sohvalla, joten mun nalle demonstroi mun fiilikset?