Kun mikään ei tunnu enää miltään
Mä olen saanut paljon kannustavia kommentteja viime kirjoitukseni jälkeen. Moni on sanonut samaistuvansa mun fiiliksiin ja arvostan teidän palautteitanne. On ollut helpottavaa huomata, etten ole yksin.
Mä tiedän, että huonolla mielellä ei saa aikaan kehitystä. Ja että mikään ei tunnu paremmalta, ellei päätä niin. En myöskään oleta maagisesti asioiden muuttuvan itsestään yhdessä yössä vaan tiedän, että niiden eteen pitää tehdä töitä. Mikään ei tule ilmaiseksi eikä mikään kestä ikuisesti. En ajattele itseäni poikkeusyksilönä, jolle laihtuminen ja liikkuminen on mahdotonta. Ihan samalla tavalla munkin suunta on käännettävissä, kuin kaikkien muidenkin. Paljon on itsestä kiinni. Yritän kovasti olla menemättä ääripäihin ajattelussani ja nähdä enemmän valoa tunnelin päässä. Toivon tämän olevan mulle tyypillinen vaihe, joka aikanaan menee ohi. Olisin mäkin mieluummin hyväntyylinen ja optimistinen, kuin tällainen.
Mikä järki tässä on, kun lopulta kova työ valuu viemäriin
Mutta mä en vaan saa sitä uutta vaihdetta silmään. Tuntuu, että pungerran väkisin eteenpäin; ilman minkäänlaista mielihyvää tai uskoa huomiseen. Liikunta on aiemmin selvittänyt mun päätä, mutta nyt olen useammasta treenistä palannut kotiin masentuneena. On tosi kummallista, että edes liikunnan jälkeen ei ole parempi olo. Sen sijaan ajattelen treeneissä, kuinka turhaa kaikki on. Siellä hikoilen ja ähisen paremman kondiksen toivossa, ja sitten se kova työ kuitenkin valuu mun sormien välistä viemäriin. What’s the point? Tunnen itseni väsyneeksi, turhautuneeksi, kärsimättömäksi ja voimattomaksi.
Kun liikunta ei tunnu enää kivalta
En ole hetkeen kokenut minkäänlaisia onnistumisen tunteita liikkuessa. Mä olen tähän asti luullut, että liikkuminen on kivaa ihan muuten vaan eikä siihen vaadita erityisiä kykyjä tai osaamista. Mutta taitaakin olla, että onnistumisen tunne on aika oleellisessa osassa liikunnan miellekkyydessä. Ilman onnistumisia ei munkaan liikkuminen tunnu kivalta. Ja niitä onnistumisia on taas vaikea saada, kun yrittäminenkin tuntuu vaikealta. Varsinainen noidankehä siis.
Olen yrittänyt palata niiden asioiden pariin, joista nautin vielä tovi sitten: kuten salitreeni, tankotanssi ja ilma-akrobatia. Mutta kun päällimmäisenä tunteena on vaan huonous ja jaksamattomuus, ei se vaan ole sama asia. En voi palata siihen mihin jäin enkä halua aloittaa alustakaan. Olen kyllästynyt tsemppaamaan ja etsimään väkisin sitä hopeareunaa pilvestä. Tilanne ahdistaa ja tuntuu, että olen kadottanut motivaationi kokonaan. Tähänkö mun harrastaminen loppuu? Lihomiseen? Jos tässä olisi nyt kuka tahansa muu, sanoisin että aivan hulluja puhut nainen! Mutta omaa päätä on vaikea vakuuttaa.
Onko blogin tulevaisuus vaarassa?
Ei ole taaskaan tällä kirjoituksella mitään pointtia. Muuta kuin että kiitos teille, kun yritätte pitää mut pystyssä. En ole ihan varma kuitenkaan miten tässä käy, saanko enää itsestäni mitään irti teille? Blogi on ollut mulle tärkeä ja tänne avautuminen on monesti auttanut, mutta nyt se tuntuu väkinäiseltä ja teeskentelyltä. Jokainen kirjoitus muistuttaa mua siitä, että kierrän samojen teemojen ympärillä enkä etene mihinkään. En koe luontevaksi puhua painonhallinnasta, neuvoa tai kannustaa ketään, kun omakaan arki ei pysy hallussa. Mulla on tapana aallonpohjalla tehdä huonoja päätöksiä, joten en varmaan nyt tarkemmin paneudu tähän kysymykseen. Aika varmaan näyttää, miten tässä käy.
Edellinen juttu:
Miksi aikuinen ihminen tekee itselleen näin?
*****
Kuukauden TOP 5 postaukset
Nyt paljastan laihduttajan salaiset säännöt!
Ennen ja jälkeen – Laihdutus kuvina
10 vinkkiä miten onnistut valokuvissa
*****
Seuraa blogia
Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen
Olen tunnesyöjä, syön iloon, suruun ja muuten vaan.Olen tehnyt elämäntapamuutoksia elämässäni lukuisia kertoja. Olen myös kokeillut kaikenlaisia dieettejä, Painonvartijoita, salia, jumppaa, juoksua, you name it. Ja juuri nyt, juuri eilen ja tänään ja toissapäivänä olen pohtinut, miksi oi miksi olen taas tässä tilanteessa, ettei vaatteet mahdu päälle?!Rintsikoista pursuaa tuplatissit, selässä takatissit, navassa painauma farkunnapista, viime kesäiset mekot ja sortsit eivät mahtuneet tänä kesänä, name this too…Siispä kiitos sinulle, kun sain lukea mietteitäsi, en näköjään ole yksin!
Mää oon ite entinen kilpaurheilija ja mulla on harrastuksen lopettamisen jälkeen ollu ongelmia siinä itseni motivoimisessa liikkumaan, koska jotenkin fiiliksen pisti jo liikkeelle lähtiessä matalaksi se, että nyt ei ole muuta kuin suunta alaspäin. Koska en tietenkään treenaisi yhtä paljon ja kovaa kuin kilpaillessani tavoitteellisesti valmentajan kanssa. Tuntui että mikä pointti on treenata kun kunto kuitenkin vain laskee. Treenaamaan lähtiessä asenne oli se että siitä on hyötyä vain jos se on samanlainen rääkkitreeni kuin kilpailuihin treenatessa. Joten pikkuhiljaa liikkuminen jäi vähemmälle ja vähemmälle. Joksikin aikaa se jäi kokonaan, painoni nousi ja kuntoni laski. Sen jälkeen sain kuin sainkin itseni motivoitua taas liikkeelle mutta luulen että yksi ehdottomasti merkittävimmistä ratkaisevista tekijöistä oli se, että olin itselleni ARMOLLINEN. Aluksi asetin aivan minimaalisia tavoitteita, kuten että pyrin tekemään minilenkin joka toinen päivä. Koska se oli silti sata kertaa parempi kuin totaalinen liikkumattomuus. Lupasin itselleni olla tyytyväinen ylipäänsä siitä faktasta jos sain itseni ylös sohvalta, ihan sama vaikka lenkki olisi mennyt huonosti. Toki alussa se oli shokki kuinka vähän ja hitaasti jaksoi juosta, mutta siitä se vain alkoi sujua paremmin minilenkki minilenkiltä. Motivaatio sen mukana.
Totta puhuen olen taas hieman samanlaisessa tilanteeessa. Urheiluintoni tulee ja menee vähän kausittain ja nyt on ollut hitaampi kausi takana ja motivaatio pitäisi taas kaivaa jostain. Yritän nyt muistaa saman säännön kuin viimeksi: olla itselleni armollinen. Ja koitan muistaa että varmasti jokainen tässä maailmassa kamppailee sen motivaation kanssa silloin tällöin, en usko että kukaan treenaa tasaisen aktiivisesti läpi elämän.