Jos olisin rohkeampi
Mä olen aina ollut vähän sellainen ujo tarttumaan uusiin asioihin. Mitä erilaisempi, uudempi ja yllättävämpi asia; sitä enemmän vetäydyn taka-alalle. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kokeilla uusia juttuja, hankkia uusia elämyksiä. Multa vaan puuttuu rohkeutta tehdä niin. Varsinkin, jos jotain pitäisi saada tehtyä yksin.
Olen tässä nyt hetken hakenut jonkinlaista tapahtumaa, tilaisuutta tai kekkeriä, johon voisin osallistua. Jotain mielenkiintoista ja päivärytmistä poikkeavaa. Olen löytänytkin monia: voimamies -workshoppia, valokuvauskoulua, erilaisia urheilupäiviä ja luentoja. Mutta kun en saa mentyä niihin! Teoria kuulostaa kivalta mutta sitten näen itseni yksin istumassa takarivissä tuppisuuna…ja vielä pahempaa: syömässä yksin. Mä vihaan yksin syömistä julkisesti. Ja vielä kamalampaa olisi syödä jonkun ventovieraan kanssa.
Asuin joskus vajaan vuoden Turussa. Ihan omassa yksiössäni, sinkkunaisena. Arvatkaapa, sainko aikaan mitään tuona aikana? En tutustunut kehenkään, en käynyt oikein missään. En vaan rohjennut. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sosiaalinen ihminen vaan yksinkertaisesti jännitän vieraita tilanteita. Lopulta pakkasin tavarani ja muutin takaisin tutuille kotiseuduille ja tänne jäin. Näin jälkikäteen kuvittelen haikeudella, millaista elämää olisin voinut tuolloin elää, jos olisin vähän useammin uskaltaunut ovesta ulos. En siis kadu kotiin palaamista, mutta olisihan tuon lyhyen oman aikansa voinut tehokkaamminkin käyttää kuin kotisohvalla telkkaria katsoen. Eikä tuolloinkaan kyse ollut mahdollisuuksien puutteesta, en vaan uskaltanut tarttua niihin.
Ongelmaanhan olisi aika looginen ratkaisu. Vois avata suunsa, lausua vähän small talkkia sille vieressä istuvalle. Heti olisi varmaan vähemmän onttoa. Mut kun ei mulla useinkaan ole tähän rohkeutta. Kauheeta, puhua vieraalle ihmiselle. Toki, eihän meidän kaikkien tarvitsekaan olla suulaita ja joka tilanteeseen sopeutuvia. Mutta vähän ärsyttää tällainen oma nössöily, kun haluaisi tehdä jotain mutta ei pysty kykeneen.
Toimiskohan tässä vähän sellanen laastariperiaate, nopeasti vaan repäisisi? Eihän se monesti vaatisi kuin napin painalluksen ja niin sitä olisi ilmoittautunut mukaan seuraavaan seikkailuun. Monesti mietin sitä muutamia vuosia sitten tullut leffaa, missä tyyppi joutui sanomaan kaikkiin kysymyksiin “Kyllä”. Äkkiä tämä tyyppi löysi itsensä kaikenlaisista seikkailuista ja tilanteista, joissa ei olisi ennen kuvitellut olevansa. Perseelleenhän se lopussa sitten meni, mutta periaate on kuitenkin ajatuksia herättävä. Sanois uusissa tilanteissa vähän useammin että Joo, mä tuun.
