Ompa nätti mekko! Njääh, tää nyt on tällanen rytky
Tänään oli ne viikonloppuna peruuntuneet PT-treenit. Ilma oli niin hieno, että päätettiin vetää ulkoilmatreenit; luvassa olisi siis mäkivetoja, kahvakuulaa ja leuanvetotreeniä.
Kotoa lähteminen tuntui jostain syystä vähän nihkeältä mutta siinä pyöräillessäni tapaamispaikalle, odotin jo innolla treeniä. Taas oiva esimerkki siitä, kuinka vaikein askel yleensä on nimenomaan se ovesta ulos lähteminen eikä niinkään se itse tekeminen.
Lämmitellessä tuli puheeksi, kuinka yllättynyt olen laihtumisen jälkipyykin vaikeudesta. Kuinka kehitystä on vaikea saada ja muutaman kilon pudotuksen vuoksi joutuu tinkimään kohtuullisen paljosta. Tai ainakin siltä tuntuu. Kuten yleensäkin, mulle tokaistiin viisaita sanoja, jotka lievensivät alkavaa sisäistä myllerrystäni.
Olen viime aikoina kokenut pientä riittämättömyyden tunnetta, kun en saa tätä palettia pysymään kasassa. Tunnen itseni edelleen keskeneräiseksi ja pyörin ikään kuin loputtomalta tuntuvassa limbossa tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden välillä. Puolitietoisesti imen tällaisia rakentavia kommentteja, joiden varaan voin heikkona hetkenä ripustautua. Olen alkanut ymmärtämään, että omat ajatukseni eivät välttämättä edusta sitä todellisuutta. Ehkä olisi aika kuunnella enemmän muita?
Positiivisen palautteen ja kannustavien kommenttien vastaanotto on kuitenkin haastavaa.
“Ompa sulla nätti mekko” -Tää nyt on tällainen vanha.
“Sun tukka on jotenkin tosi kiva tänään!” -Ai, ehkä siks kun pesin sen.
“Vitsi toi askelkyykky sai sun reidet näyttään lihaksikkailta!” -Selluliitti niissä vaan näkyy.
Mä en näe erottuvaa hauista, tai oikeastaan mitään. Mutta oikeassa valossa, ilman silmälaseja, kaveri voi nähdä toisin. Voisko sille kaverille todeta, että hei kiitti kun huomasit! Vai pitäskö sanoa, että kuvittelet omiasi?
Haluaisin uskoa, että meillä jokaisella on päämme sisässä laatikko. Tähän laatikkoon keräämme elämämme aikana saamamme kommentit ja palautteet, niin toisten sanomat kuin omat ajatuksemme. Osa laatikon sisällöstä katoaa ajanmyötä kun unohdamme pienempiä kommentteja. Vähitellen laatikko kuitenkin täyttyy ja lopulta sisältö koostuu niin negatiivisista kuin positiivisista palautteista ja tämä tasapaino vaikuttaa meihin persoonana. Täyteen laatikkoon on vaikea enää saada uusia ajatuksia, joten olisi hyvä olla tarkkana millaista materiaalia lootaansa kerää. Jos oma mieli täyttää laatikkoa negatiivisella palautteella, voisiko näitä muiden antamia positiivisia kommentteja päästää väljemmän seulan läpi? Vaikka hyvää palautetta on joskus vaikea ottaa vastaan, se ei tarkoita, etteikö palaute olisi ansaittua tai totta.
Jos oikein tarkkaan katsoo omaa arkeaan, hyviä sanoja ja lauseita annetaan meille vähän väliä. Joskus palaute on naamioitunut myös katseeksi, pieneksi hymyksi tai eleeksi. Aviomiehen ihaileva katse, kun kävelet juhlamekossasi alakertaan. Lapsen tiukka halaus aamupalapöydässä. Kaverin nauru jutuillesi. Nämä palautteet on helppo ohittaa:
-Mitä siinä tuijotat, tukka huonosti ja vanhat rytkyt päällä.
-Älä nyt kun maitolasi kaatuu ja vatsamakkarat puristuu.
-Pitääköhän toi mua tyhmänä?
Mutta toisaalta; voidaan myös tulkita että aviomiehesi pitää sinua kauniina, lapsesi mahtavana äitinä ja kaverisi hauskana tyyppinä. Kumman palautteen haluat laatikkoosi, omasi vai muiden?
