Huonompi kuin kaikki muut

Mä olen nyt muutamalta tankotunnilta poistunut vähän allapäin. Syy on yksinkertainen: kaikki muut osaa, paitsi mä. Kaikki muut jaksaa, paitsi mä. Kaikki muut on parempia kuin mä.

Edetään hitaimman mukaan – kunhan itse ei tarvitse olla se hitain

Ensi viikonloppuna edessä olisi mun ensimmäinen Extreme Run ja siitä parin viikon päästä pesisturnaus. Kaikki huipentuu syyskuussa koittavaan Tough Vikingkiin. Ja tiedättekö mitä: mä pelkään niitä kaikkia. Pelkään olevani huono. Etten pysy porukassa mukana. Tai itseasiassa olen varma, että tulen olemaan se joukon heikoin lenkki. Olen harkinnut jopa osallistumiseni perumista, niin paljon ahdistaa ajatus olla huono. Mulla on päässäni skenaario, jossa koko muu jengi joutuu hidastelemaan mun vuoksi radalla. Vaikka onhan ihmiset yleensä niin ihanan solidaarisia, että edetään hitaamman mukaan: mutta ei sitä silti halua itse olla se porukan hitain!

Kiitos kannustuksesta mutta kierin mieluummin tässä itsesäälissä

Joku voisi tähän sanoa, että kyse on asenteesta etkä ollenkaan ole niin huono kuin luulet. Ja että kyllä sitä tulee paremmaksi kun vaan harjoittelee! Aika usein jopa minä itse käytän näitä samoja voimalauseita, kannustaakseni jotakuta toista, joka makaa vastaavissa synkissä fiiliksissä. Mutta sitten kun se tunne on itsellä, ei siihen auta minkäänlainen tsemppi tai korulause. Tekee mieli vaan kieriä siinä omassa happamuudessa ja hokea mantraa “Mä en koskaan onnistu”.

Liikunta on epäonnistujan painajainen

Varsinkin liikunnan kanssa tulee usein näitä fiiliksiä. Siinä on niin monta elementtiä, jossa voi olla huono. Et jaksa juosta, pukeudut väärin, et hallitse kroppaasi, et osu palloon tai et uskalla kiivetä korkealle. Et veny, et ponnista korkealle tai et jaksa roikkua. Ja joukkuelajit! Niissä vasta onkin mahdollisuuksia olla huono: et muista sääntöjä, unohdat joukkuekaverin nimen ja olet aina se, joka hyppää kun muut on kyykyssä. On todennäköisempää epäonnistua, kuin onnistua. Ja se kyvyttömyyden ja mokaamisen pelko on joskus niin valtava, että mieluummin jättää tekemättä kokonaan. Viime aikoina musta on tuntunut vähän tältä.

Vielä vuosi sitten tunsin olevani ihan OK kunnossa. Sitten pikkuhiljaa kunto rapistui ja nyt olen tilanteessa, että joudun monessa asiassa ottamaan takapakkia. En yksinkertaisesti vaan pysty jatkamaan siitä, mihin jäin. Ja se masentaa, suututtaa jopa. En millään haluaisi laskea tasoani ja myöntää itselleni, että se on back to basics.

“Tunnen itseni huonoksi sellaisissakin asioissa, joissa vielä hetki sitten olin ihan hyväkin.

Kuten esimerkiksi tuossa tankotanssissa; olen hukannut ne pienet ilot ja tunnilla ajattelen vain, kuinka joskus osasin tämänkin paremmin. Välillä tekee mieli lopettaa kokonaan: mitä sitä päätään hakkaa seinään, huono mikä huono!

Vai olisko se sittenkin enemmän asennekysymys kuin geenivirhe?

Vaikka onhan se nyt oikeasti siitä asenteestakin vähän kiinni. Kummasti se vaikuttaa omaan suoristuskykyyn, jos kokoajan ajattelee olevansa huono. Negatiivisella asenteella harvemmin saa kummoista nousukiitoa aikaan. Ja tuleehan sitä paremmaksi kun harjoittelee. En voi myöskään olettaa säilyväni samantasoisena, jos en pidä tasaista harjoitustahtia yllä. Ja uuden opetteleminen vaatii aina vähän sieltä pohjalta ponnistamista. Näitä faktoja on vaan niin vaikea nähdä siinä kohtaa, kun kaikki henkinen energia on mennyt siihen pelkkään osallistumiseen. Ei vaan riitä enää voimavaroja siihenkin, että osaisi olla itselleen armollinen ja vaan nauttisi tekemisestään, oli se sitten surkeaa tai ei.

Arvostakaa huonompia, sillä he ovat meistä vahvimpia

Näissä tunnelmissa rypiessäni tunnen aina suurta ymmärrystä niitä kohtaa, jotka yrittävät aloittaa liikunnallisempaa elämää. Sellainen ihminen, jolle kävelykin on hikiliikuntaa, joutuu oikeasti aloittamaan sieltä pohjalta ja näin ollen tuntemaan itsensä moneenkin otteeseen huonommaksi kuin muut. Eihän se tilanne ikuinen ole: liikunnassa kun väkisinkin kehittyy harjoituksen myötä. Mutta alkuun vaaditaan kyllä aikamoista sisukkuutta ja kykyä nähdä kehitystä pienissäkin asioissa. Ja tietty uskoa siihen omaan tekemiseen.

Huono ei silti tarkoita heikkoa. Toisilla se voima vaan patoutuu sisälle, kun toisilla se näkyy hauiskäännön kilomäärässä. Sellainen ihminen, joka osallistuu siitä HUOLIMATTA että on huono, on itseasiassa aika vahva tyyppi. Tämä olis hyvä itsekin välillä muistaa.

Muistakaa siis ihailla niitä, jotka ovat siellä pelikentällä tai jumppasalissa huonoja: paikalla oleminen ja osallistuminen vaatii heiltä moninkertaisesti henkistä kanttia, nöyryyttä, heittäytymiskykyä ja itsevarmuutta verrattuna niihin, jotka jo osaa.

Edellinen juttu:

Olisko sunkin aamurutiineissa parantamisen varaa?

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen