Ainut huono treeni on se, jonka jätät tekemättä

Viime postauksessa murjotin alemmuuskompleksissani ja tunsin itseni huonoksi liikkujaksi. Oli ihan sellainen fiilis, että kohta heitetään kanadanhanhea kengällä ja lopetetaan koko tyhmä liikunnan harrastaminen. Eihän kaikkien tarvitse olla hyvä liikunnassa; ehkä mä voin olla sit hyvä jossain muussa. Kuten vaikkapa virkkaamisessa. Tai kuhauistelussa.

Takaisin epämukavuusalueelle

Jonkinlainen sitkeys mussa kuitenkin asuu. Ihmeellinen syväluotaava hulluus, joka saa palaamaan sinne liikunnan pariin huonommankin jakson jälkeen. Nielin jo vähän lapsellisetkin mittasuhteet saaneen kiukkuni ja suuntasin takaisin treeneihin. Ihan sama, ajattelin. Ei se tästä huonommaksi ainakaan muutu.

Treenin aiheena oli liikkuvuus ja kehonpainoharjoittelu. Sellaista sopivan kieroa settiä: ihmismieltä sekoittavia liikekombinaatioita, korkeita sykelukemia ja brutaalia pelkokerrointa. Miljoona mahdollisuutta olla huono eikä mun rapistunut fysiikkani ihan ehkä antaisi parhaita eväitä tunnista selviytymiseen. Onneksi kuitenkin ohjaaja oli tuttu, samoin treeniseura. Ei ollut yhtään ulkopuolinen olo ja tuntui aika luontevalta liikkua, vaikka en ihan kaikessa mukana pysynytkään ja jouduin muutamassa kohdassa menemään sen matalamman aidan kautta. Mutta jälkikäteen oli tosi hyvä fiilis. Mä selvisin. En ehkä ollut kaikessa hyvä, mutta kaikesta tuli kuitenkin hyvä olo.

Liikkumisen kuuluu tuntua hyvältä. Jos näin ei ole: laske tehoja, vaihda lajia ja tyhjennä päätä

Väkisinkin mietin, että ehkä osa mun huonoudesta on vaan siitä asenteesta kiinni. Negaatio menee niin helposti pään sisään ja saa kaiken tekemisen takkuiseksi. Pitäisi osata liikkua sellaisella tyhjällä päällä: ilman ennakko-odotuksia, pelkoja ja asennevammoja. Ja sellaistahan liikunnan pitäisi ensisijaisesti olla: stressivapaata ja mieltä puhdistavaa. Ei sen kuulu olla väkinäistä, inhottavaa tai ahdistavaa. Eikä sitä pitäisi harrastaa pakosta tai kalorinkulutuksen vuoksi. Jos liikkuminen ei tunnu hyvältä on laji väärä, tahti liian kova tai pää liian jäässä negatiivisesta ajattelusta.

Sanotaan, että aivot määrittelee meidän fyysisen suorituskyvyn. Kroppa siis pystyisi vaikka mihin, mutta jossain kohtaa pää alkaa jarruttamaan. Tästä syystä ihminen voi hätätilanteessa nostaa vaikka auton ilmaan: meillä on patoutunutta voimaa, jota aivot normaalitilanteessa säätelevät, mutta hädän hetkellä jarru katoaa. Tuohon jarruun on mahdollista vaikuttaa: mitä rennommaksi opettelee; sitä enemmän vapauttaa fyysistä suorituskykyä. Ehkä mullakin vaan on se jarru nyt vähän turhan kiinni hirtetty.

Ja niinkuin yksi lukijakin tuohon edelliseen postaukseen kommentoi:

“Ainut huono treeni on se jonka jätät tekemättä”.

Edellinen juttu:

Huonompi kuin kaikki muut

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen