Miksi kärrynpyörät ja kuperkeikat katoavat kun kasvetaan aikuisiksi?
Oletteko huomanneet, että aikuisuuden myötä ketteryys, pelleily ja uskallus vähenee vuosi vuodelta? Aikuinen ei enää osaa apinoida.
Nuorimmaiseni aloitti viime viikolla Taekwondon ja jäin hetkeksi seuraamaan harjoitusten alkua. Yksi ohjaajista tuli luokseni houkutellen osallistumaan samaan aikaan alkavalle aikuisten alkeiskurssille. Puolustusmekanismiksi valikoitui samantien sarkastinen huumori: “Emmää voi tulla, kun voisin vahingossa satuttaa teitä näillä mun supervoimilla.” Ei siinä, voishan laji mielenkiintoinen olla, mutta ei mulla ole aikaa. Ja enhän mä nyt voi. Ja mitä nyt muutkin sanois kun tällai aikuisena aloittais hokemaan Hi-A-Hajaa.
Tällai aikuisena.
Voiko aikuinen ylipäätään osallistua enää mihinkään, jossa edellytetään lattianrajassa kierimistä? Olishan sitä paljon sopivampiakin lajeja olemassa; kuten kävely tai pilates. Ehkä keilaaminen tai opiston jumppa voisi toimia.
Omat lajivalinnat välillä kummastuttavat ihmisiä. Välillä ihmettelen itsekin itseäni. Kun sillai aikuinen ihminen menee roikkumaan jonnekin, apinoimaan. Todetaan että mitä nyt tahallas itseäni rikot; menee selkä ja niskakin on vaarassa. Ei aikuisena enää kuulu tollai taipua, hyi kauheeta kun pelottavan näköstä.
Kun ilma-akrobatian alkeiskurssille ilmoittautuminen alkoi, en ollut varma ilmoittaudunko. Mitä jos en pysy siellä ilmassa? Voiko ilma-akrobatiaa harrastaa maasta käsin? Jos näytän tyhmältä? Ollaankohan siellä kuinka korkeella? Kuinka paljon pitää osata valmiiksi? Vanhimmainen lapseni ilmoittautui samaisen kurssin lastenversiolle ja hänen kysymyksensä oli lähinnä: miksei se voisi jo alkaa?
Kun lapsi jännittää uutta harrastusta, me aikuiset kannustamme ja valamme rohkeutta piltteihimme:
“Hyvin se menee!”
“Kaikki muutkin siellä aloittaa ekaa kertaa.”
“Oppimaan sinne mennään, ei haittaa vaikka ei vielä osaa.”
Lapsia viedään temppujumppaan, parkouriin, telinevoimisteluun ja taekwondoon. Lajeihin, joita aikuisena ei vaan enää voi alkaa harrastamaan. Eihän?
Miksi aikuisena olo tarkoittaa jäykempää liikkumiskulttuuria? Mihin katoaa kuperkeikat, kärrynpyörät ja voltit? Metsässä kävellään polkuja pitkin, kun lapset vieressä pomppii kiveltä toiselle. Uimahallissa uidaan sammakkoa, kun lapset hyppii pommeja syvässä päädyssä. Leikkipuistossa istutaan penkillä, kun lapsi kiipeilee. Eikä riitä, että omaan liikkumiseen tulee rajoja, lastenkin liikkuminen alkaa pelottaa: “Tuoltahan voi pudota ja jalka menee poikki!”
Etsi kuvasta aikuinen.
Itse huomaan, että varsinkin tuo pelko on omaa liikkumistani rajoittava tekijä. Pelkään niin itseni satuttamista kuin itseni nolaamista. Olen ihan tietoisesti muun muassa vältellyt tankostudiolla järjestettävää lattia-akrobatiaa, kerran kokeilin ja häpesin silmät päästäni. Ihan oikeasti luulin hallitsevani kuperkeikan mutta päädyinkin kuolavana poskella selälleni kuin yllätetty äyriäinen.
Pelkään keinumista, korkealta hyppäämistä ja märillä kivillä kävelemistä. Sukeltaessa menee vettä nenään enkä osaa pitää silmiä auki veden alla. En uskalla hypätä leuanvetotankoon enkä polkea polkupyörällä kovaa alamäessä. Saatan jättää vatsalihassession kesken, koska pelkään pieraisevani kuten joskus yläasteen liikuntatunnilla.
“Jos nyt tipahdan, niin muistinkohan aktivoida sen 112-sovelluksen kännykkään? Onkohan jääkaapissa ruokaa lapsille, jos joudun jäämään osastolle? Olikohan mulla nätit alusvaatteet, jos ambulanssimiehet joutuu riisuun mun housut?”
Aikuisen kropan pitäisi kaikella järjellä olla vahvempi, toimivampi ja kyvykkäämpi kuin lapsen. Toki lapset usein ovat joustavampia ja jäntevämpiä, mutta se ei tarkoita etteikö aikuinenkin voisi vielä taipua. Aikuisen jäykkyys taitaa olla enemmänkin päänsisäistä. Toisaalta ihan luonnollista ja tervettä, että aikuinen osaa pelätä loukkaantumista tai kyseenalaistaa kyvykkyytensä uuden asian edessä. Mutta surullista, että ilo ja rohkeus eivät enää voita pelkoa ja epävarmuutta niin kuin lapsena.
