Yksinkertainen jouluvinkki, joka itseasiassa toimisi läpi vuoden
Mulla on toisaalta hirveästi sanottavaa, toisaalta ei yhtään. Fiilis on vähän sama kuin sellaisen ihmisen kanssa, jota et ole nähnyt pitkään aikaan: toisaalta kuulumisia voisi vaihtaa tuntitolkulla mutta toisaalta aikaa on tullut niin paljon väliin, ettei enää osaa tarttua oikein mihinkään. Lopputuloksena on sellainen kevyt kuulumisien kertaaminen vaikka molemmat tietää, että pinnan alla olisi oikeasti paljon enemmän sanottavaa.
Voisin kirjoittaa teille joulusta. Siitä kuinka joulukilot jo etukäteen ahdistaa. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka olen innoissani tammikuun tuomasta “uudesta alusta” ja silloin koittavasta kuukauden mittaisesta kasvisruokahaasteesta. Ehkäpä voisin kirjoitella yritykseni edistymisestä (tai siitä, ettei edistystä kauheasti ole…) Jutun aihetta saisi myös siitä, kuinka pari viimeisintä salitreeniä on oikeasti ollut aika jees ja kuinka olen nyt useampana päivänä onnistunut välttämään ylimääräisen napostelun. Otin myös yhteyttä erääseen terapeuttiin, joka on erikoistunut painonhallintaan ja syömiskäyttäytymiseen. Tästäkin varmasti moni haluaisi kuulla.
Ehkä jätän nämä aiheet kuitenkin muhimaan ja keskityn tähän hetkeen. Koska samaa toivoisin teidänkin tekevän: elävän tässä ja nyt.
Mitä aiot huomenna tehdä?
Viimeksi salitreenin jälkeen jäin juttelemaan mun PT:n kanssa. Olen pitkään vältellyt sitä keskustelua, vaikka tiesin että se olisi jossain kohtaa käytävä. Tunnustin hänelle mun pahan olon ja sen, kuinka olen aivan solmussa painoni ja pääni kanssa. Ei tullut hänelle yllätyksenä, vaan oli nähnyt tämän musta jo jonkin aikaa. Jossain kohtaa sitten kun olin hetken aikaa jo vuodattanut krokotiilinkyyneleitäni, hän kysyi: mitä aiot huomenna tehdä?
– Miten niin? En mä tiedä.
– Mitä aiot huomenna tehdä? Mitä syöt?
En osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen. Sen sijaan aloitin paasaamisen siitä, kuinka joskus oli toisin ja kuinka puolen vuoden päästä haluaisin sitä ja tätä.
– Niin mutta huomenna, mitä voit tehdä huomenna?
En edelleenkään osannut vastata. Miksi ihmeessä se oli niin vaikea kysymys? Tiesin kyllä, että voisin ihan hyvin huomenna syödä hyvin. Voisin mennä lenkille ja ajoissa nukkumaan. Sen yhden päivän aikana voisin tehdä paljonkin asioita, joista mulle tulisi parempi mieli ja olo. Mutta sen sijaan keksin päässäni miljoona syytä, miksi näin ei kannattaisi tehdä.
“Ei se yksi päivä vielä mitään auta, muutokseen tarvitaan kuukausia”
“Niin mutta sillon vuosi sitten se ole helpompaa kun nyt”
“Entä jos huomenna tuleekin joku juttu, pitää syödä vaikka joulutorttu kahvipöydässä tai jotain”
“Ehkä mua ei huomenna huvita, ehkä en jaksa”
“Ehkä illalla tulee joku hyvä leffa enkä malta mennä nukkumaan ajoissa”
Siihen huomiseen oli jotenkin tosi vaikea sitoutua. Sen sijaan vedin mukaan kaiken vuosien takaisen taakan ja lähdin heti ajattelemaan kuinka pitkä matka olisi vielä edessä. Siihen hetkeen ja lähitulevaisuuteen oli vaikea keskittyä.
Kun kaikki on ikuista projektia ja “Sitten kun” -ajattelua
Se mun vikani yleensä onkin. En osaa elää hetkessä vaan haaveilen joko menneisyyteen tai lataan kaikki odotukset tulevaisuuteen. Se tässä ja nyt jää usein kokonaan huomiotta. Siitä se soppa sitten syntyy: tulee levoton ja poissaoleva olo. Ihan kuin olisi juuttunut jonkinlaiseen aikajatkumoon, joka ei vie minnekään. Vertaan itseäni koko ajan jompaan kumpaan suuntaan enkä koskaan osaa olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt. Kaikki on ikuista projektia, kehitystä, tavoitetta ja “sitten kun” ajattelua. Näen miljoona erilaista loppuratkaisua jo ennen itse tapahtumaa. Sellainen puhdas hetkessä eläminen ja päivä kerrallaan ajattelu tuntuu vaikealta.
Mun joulun lempiasiat voisi ottaa käyttöön koko vuodelle
Mietin tuossa yksi päivä tyttären kanssa, mikä on joulussa parasta. Huomasin, että omat lempiasiani ovat itseasiassa hetkiä. Lyhyitä, pieniä vilkahduksia. Se hetki, kun uunista kantautuu vieno kinkuntuoksu nenään. Se hetki, kun laittaa villasukat jalkaansa ja tietää, ettei niitä tarvitse riisua enää koko päivänä. Se kutkuttava hetki, kun aikuiset tietävät joulupukin saapuvan aivan hetken kuluttua ja lapset vielä leikkivät tietämättä, mitä kohta tapahtuu. Se hetki, kun ruokapöytä on siivottu ja saa istahtaa palapelin ääreen kuuman glögin kera.
Jouluna mä jotenkin osaan olla tässä ja nyt. Osaan nauttia pienistä hetkistä, ottaa kiinni yksinkertaisista asioista. Hengittää vaan sitä tunnelmaa, rauhoittaa ylimääräiset ajatukset. Voi kun osaisinkin siirtää sen vuoden jokaiseen päivään!
Jos oppisi olemaan tässä ja nyt
Pääsisi niin paljon helpommalla, löytäisi niin paljon enemmän ilon ja onnen aiheita. Kun osaisi olla tässä ja nyt. Unohtaisi huomisen velvollisuudet ja eilisen kaunat. Jäljelle jäisi vaan muutama tunti, sen sijaan että yrittäisi hallita vuosikymmeniä.
Siispä kirjoitan nyt vain sen, mitä juuri nyt ajattelen. Jääköön muut aiheet johonkin toiseen hetkeen. Juuri nyt en halua pohtia tammikuussa alkavaa massalaihdutusta enkä jaksa kerrata viime viikkoisia tapahtumia. Just nyt haluan fiilistellä tätä ajatusta, nauttia tästä mun mauttomasta joulutortustani ja miettiä, laitanko tänään tankotunnille tonttulakin päähän. Ihanan yksinkertaista ja vapauttavaa.
Ihanaa Joulua kaikille teille, muistakaa elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista!
*****
Seuraa blogia
Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen