Uuden edessä
Tiedättekö, kun välillä tulee sellainen fiilis, että seisot risteyksessä.
Risteys koostuu kullanruskeasta hiekkatiestä, joka haarautuu kahteen. Ympärillä kohoaa vihreät kumpuilevat niityt, taivas on kirkkaan sininen. Ei tuulen hönkäystä, ei ääniä. Ei mitään, joka ohjaisi sinua johonkin suuntaan. Olet siinä ihan yksin mutta et tunne kuitenkaan oloasi yksinäiseksi. Molemmat tiet katoavat nopeasti kukkulan taakse, etkä näe millaisena tie jatkuu mäen toisella puolella. Seisot siinä ja yrität kuvitella, millaista polkua kumpikin tie tarjoaa kuljettavaksi. Onko jompikumpi tie helpompi? Onnellisempi? Voiko helpompi tie olla myös se onnellisempi? Tarjoaako jompikumpi tie lisää mutkia, lisää risteyksiä ja vaikeita ylityksiä mutta näet sen päässä kuitenkin jotain arvokkaampaa?
Joskus tienristeyksessä seistään ihan pienienkin asioiden vuoksi. Välillä taas painitaan isojenkin kysymyksien äärellä. Joka tapauksessa nämä risteyksissä tehdyt valinnat ovat niitä, jotka vaikuttavat meihin suurestikin. Kun teemme valintoja puhtaasti tuntumalla, intuitiolla.
Omalle tielle on sattunut niin helppoja kuin vaikeitakin risteyksiä. Naimisiinmeno, lasten hankinta, talonrakennus – kaikki lopulta suht helppoja risteyksiä, jotka valitsin puhtaasti tunnepohjalta. Vaikealta taas tuntuu nämä tämän hetkiset risteykset: työpaikka, opiskelu, minä itse.
Sinänsä jännä, että niinkin iso asia kuin lasten hankinta oli aikoinaan mahdollista ratkaista vaan haluamisella. Päätös tuntui niin oikealta, ja on edelleen yksi parhaimpia päätöksiäni. Mutta nyt nämä päätökset, jotka kaikella järjellä ajateltuna ovat lasten hankintaa helpompia, tuntuvatkin ylitsepääsemättömiltä.
Mikä musta tulee isona?
Olen esimerkiksi paininut “Mikä musta tulee isona” -kysymyksen äärellä jo vuosia. Minkäköhän ikäisenä tämä päätös pitää viimeistään tehdä? Välillä olen varma, että nyt tämä on se mun juttu! Ja sitten muutan mieleni. En vaan osaa kuvitella, mitä kummankin tien päässä odottaisi. Jotain ihan uutta ja ihmeellistä? Vai epäonnistuminen? Voiko tässä risteyksessä seistä ikuisesti? Mulla on vahvasti tunne, että musta olisi johonkin enempään. Voisin olla tärkeämpi, merkityksellisempi. Ei sillä, etteikö mua arvostettaisi nykyisessä ammatissani mutta jotenkin tämä ajatus liittyy siihen, että itse kuitenkin kaipaan jotain muuta. Jotain mihin oikeasti kuulun.
Kävin tänään aamulla taas vaa’alla. Lienee sanomattakin selvää, että ei positiivisia muutoksia tällä rintamalla. Mutta mulla on vahvasti tämänkin kanssa tunne, että seison paikallani risteyksessä. En ole ihan varma viekö kumpikaan tie laihempaan olemukseen, mutta johonkin päin tässä on kohta liikuttava. En vaan voi seistä paikallani ja odottaa jonkin maagisen Pocahontas -tuulahduksen ohjaavan mut kohti oikeaa polkua. Pakko tässäkin aiheessa olisi jonkinlainen kestävä päätös saada aikaa, vai meinasinko loppuelämäni itkeä vaakanumeroiden perään? Mulla on tunne, että tänne ihrakuoren sisään on piilotettu jotain, minkä pitäisi päästä irti. Enkä nyt välttämättä tarkoita lihaksikkuutta tai laihuutta, vaan jotain syvempää. Ehkä nämä tunteet voisi yhdistää…ammatti liikunnasta?
Ei sitä mitä pitää, vaan sitä mitä haluaa
Mikä siinä on, että näissä ns. itsekeskeisissä päätöksissä ei voi noudattaa samaa intuitiota kuin vaikkapa naimisiinmenossa? Ehkä sen oman ammatinkin löytäisi paremmin, jos vaan seuraisi omia mielihalujaan eikä laskisi euroja tai vertailisi eri alojen työehtosopimuksia. Pitäisihän sen nyt kuitenkin riittää: tahtomisen. Riittäähän se avioliittoonkin. Miksi siihen kaipaa jonkinlaisia syvempiä tarkoitusperiä? Odotan jonkinlaista kohtalon tarttumista, joka heittäisi mut oikeille raiteille. Vaikka todennäköisesti riittäisi, että alkaisin tekemään asioita koska HALUAN. Päästäisin irti sanoista: täytyy, pitää, kannattaa, järkevää, hyödyllistä. Ei näistä risteyksistä aina pääse järjellä eteenpäin vaan täytyy kysyä itseltään: mitä minä haluan?
