Rakas Joulupukki, toivon lahjaksi tammikuun

Niin se vaan on myönnettävä, että tämä vuosi on kohta taputeltu. Ne viikot, mitä tässä on tätä vuotta jäljellä, eivät ehkä ole niitä optimaalisimpia kiristelyviikkoja: edessä on suklaata, punaviiniä, kinkkua ja joulutorttua. Pyhänä tarkoituksena on syödä jouluna maltillisesti, mutta kuten joka perhanan vuosi, lopputuloksena on sellainen ruokaähky että Juha Miedonkin mämmimaha jää kakkoseksi.

Ei siis tullut tästä syksystä mun elämän takaisin raiteille kääntävää aikakautta. Yritys oli kova, välillä jopa epätoivoinen. Mutta lopputulos jäi laihaksi (hahah, huomasitteko sanaleikin??).

Laihdutuksen ja elämäntapamuutoksen supertähti on hiipunut

Mikä siinä sitten oli, että en onnistunut? Taisin ottaa jopa lisää takapakkia: kehitin itselleni lisää itsetunto-ongelmia, hankin erinäisiä kiputiloja kroppaan, löysin stressaamisen jalon taidon, hukkasin ruokarytmin ja kadotin motivaationi. Ja ne tavoitteet? Köyhäksi ovat jääneet nekin. Nolottaa myöntää, että useampia en ole edes yrittänyt saavuttaa. Ei jaksa. Ei huvita.

Välillä mietin, onko vika siinä etten oikeasti halua muuttua. Olenko sittenkin tyytyväinen itseeni, mutta hautaan sen vaan jonnekin syvälle? Toisaalta en kyllä tähän usko. Syyttäisin itseluottamustani ja asennettani: en tällä hetkellä osaa nähdä onnistumistani ja lasi on puoliksi tyhjä. Tai syytän mä vähän universumiakin; olishan se ollut kiva saada vähän enemmän onnistumisia tälle syksylle. Mä kuitenkin moneen otteeseen oikeasti yritin.

Tammikuu – vuosittainen mahdollisuus aloittaa alusta

Onneksi kohta on tammikuu, tuo anteeksiannon kuukausi. Aika, jolloin kaikki saavat aloittaa alusta. Edellisen vuoden virheet pyyhkiytyvät pois ja taulu on taas puhdas. Kaikki on mahdollista, jopa siihen kuuluisaan kesäkuntoon pääseminen. Eikä tarvitse olla yksin aloittamassa uutta alkuaan; tammikuussa kuntosalit täyttyvät noviiseista ja kaupoista myydään vihanneslaarit tyhjiksi, kun uuden elämän perässä on puolet suomalaisista.

Ehkä tammikuu on tänä vuonna myös mun uuden alku (tai vanhaan paluu, miten sen nyt ottaa). Olen tainnut kerätä niin paljon negatiivista lastia päälleni, että on ihan mahdoton pyristellä täältä kohti valoa. Ehkä mä tarvitsen just sitä mitä tammikuu tarjoaa: pyyhekumia, joka poistaa kaiken vuoden 2017 aikana kertyneen läskitrauman.

Katsokaa, kuinka epäonnistunut mä olen

Mietin, mitä kuvia mä tähän postaukseen laittaisin. Mulla olisi kasa tollaisia vähemmän imartelevia kuvia viime viikonlopulta, jotka jotenkin sopisi tähän. Sellaisia, missä vatsa pursuaa housujen vyötärön päälle, kaksoisleuka peittää puolet naamasta ja takapuoli viistää maata kuin masentunut häntä. Ihan sellaisia epäonnistuneen matamin valokuvia. Mutta jos ihan totta puhun, haluaisin laittaa ne tähän kiusatakseni itseäni. Jotta mulle tulisi paha mieli. Että saisin niistä “motivaatiota”. Että näkisitte, kuinka epäonnistunut oikeasti olen.

Sen sijaan laitan teille tällaisia Itsenäisyyspäivänä napsittuja valokuvia. Koska näistä tulen hyvälle tuulelle. Ehkä mun tammikuu vois koostua myös enemmän tällaisista päätöksistä: hyvän mielen asioista eikä epäonnistumisen korostamisesta.