Painon- ja mielenhallintaa: Ylös ulos ja lenkille!

Vitsi mikä keli tänään oli ulkona! Piti kirjoitella teille ihan toisesta aiheesta, mutta inspiroiduinkin nyt ihan toiseen suuntaan?

Laihdutuksen alkuvaiheessa mä lenkkeilin aika paljon. Kävin jokunen vuosi sitten juoksukoulussakin ja innostuin juoksemisesta hetkeksi. Ei musta koskaan mikään erityinen juoksija tullut, mutta sellainen että vitosen lenkin sai taittumaan. Kerran elämässäni olen 10 kilsaa juossut, enkä sen pidempiä matkoja oikeastaan kaipaakaan. Mulle riittää, että perheessä on yks joka juoksee kymppiä pidempiä matkoja (mies on juoksumasokisti).

Enihau, lenkkeily ja ulkoilu on musta ihan parasta mielenterapiaa ja erinomainen lisäkikka painonpudotuksessa. Matalatehoinen  Kävely on ihan liian aliarvostettu liikuntamuoto! Kuinka helppoa on vaan painella ovesta pihalle ja laittaa tossua toisen eteen – se on ilmaista, helppoa ja nopeaakin. Sitä voi tehdä yksin, koiran kanssa, lastenvaunujen kera tai ystävän seurassa. Ja omien lasten kanssa. Siitä tulee hyvälle tuulelle, aivot raikastuu, nukkuu paremmin ja kokonaisuutena on paljon virkeämpi olo.

Lenkkeilyssä on myös yks erityinen ominaisuus, mitä en ole oikein muusta lajista löytänyt: se selvittää tehokkaasti päätä. Varsinkin yksin lenkkeillessä tulee paljon ajateltua asioita. Mietinhän mä salillakin asioita, mutta enemmän siellä keskittyy kuitenkin siihen tekemiseen ja toistojen laskemiseen. Sellaista kunnon pääkopan läpikäyntiä ei tule harrastettua muuten kuin lenkillä. Ja kuinka monta kiukkua ja surua mä olen saanut selätettyä lenkillä!

Silti. Lenkkeily ja koko ulosmeneminen jää niin helposti.

Kun on kylmä. Kuuma. Sataa. Liukasta. Ei oo kenkiä, takki on tyhmä ja Spotify on päivittämättä. Kohta tulee telkkarista sitä ja tätä eikä pyykkikonettakaan voi jättää yksin käymään. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin ehkä kantapäähän on tulossa rakko. Maha on täynnä. Nälkä. Just laitoin hiukset nätisti. Tukka on likainen.

Lähteminen on usein se vaikein osuus. Mutta harvoin jälkikäteen tulee todettua, että olipas tyhmää kun lähdin. Niinkuin tänäänkin, keli oli hieno mutta kodin lämpö veti niin puoleensa. Ärsytti ajatus siitä kerrospukeutumisesta ja se toppahousujen kahina jotenkin kaikui jo valmiiksi korvissa. Ja tiedättekö sen tunteen, kun olet saanut jo kaiken sen vanukerroksen puettua päällesi ja viimeisillä voimilla ennen lämpöhalvausta pitää vielä kumartua solmimaan kengännauhoja? Mutta lähdin silti. Noin 200 metrin jälkeen ei enää harmittanut ja talsin iloisesti 6,5 kilometrin lenkin. Matkalla näin mahtavan auringonlaskun, iloitsin häntää heiluttavasta koirakaveristani, katselin edessäni käsikädessä kulkevaa nuortaparia. Ja selvitin koko sen ajatuskasan, mitä olen viikonlopun keonnut päähäni. Nyt olo on raikas, kevyt ja rento.

Aina näin lenkin päätteeksi päätän, että voisin käydä ulkona joka ilta! Ehkä tällä kertaa voisin jopa toteuttaa tämän. Ja ehkä keväällä voisi sitä juoksemistakin taas harrastaa, ainakin sen muutaman kilometrin verran.