Onko tässä mitään järkeä?
Taas näitä hetkiä. Huomaan yhtäkkiä ajattelevani, että onko tässä mitään järkeä. Hakkaanko päätäni seinään? Olenko ottanut itselleni ihan mahdottomia tavoitteita? Tavoitteita, joita mun ei ole tarkoituskaan saavuttaa. Oon melkein valmis lyömään hanskat tiskiin ja vielä iskemään lekalla ne siitä tiskistä läpi.
Katselin tuossa eräällä tankotunnilla itseäni peilistä. Hyi. Sieltä se vaan taas tuli; se hyi. Helpompaahan se olisi, jos vaan päättäisi liittyä kehopositiivisten joukkoon ja vaihtaisi tämän laihdutus/kuntoilu tavoitteensa sellaiseen leppoisaan ja hyväksyvään asenteeseen. Eivät vaan ole siinä kerhossa kertoneet, miten siihen asenteeseen pääsee kiinni? Mistä sen positiivisuuden löytää?
“Rakenna peruskuntoa ja keskity olennaiseen”
Kotona marmatin, kuinka peilikuvani näytti tyhmältä. Ja kuinka missään en kehity, mitään en osaa. You know, se perus negatiivinen oksennus. Mies totesi, että olenko miettinyt hajauttavani tätä tekemistäni vähän liikaa. Että mun pitäisi keskittyä muutamaan osa-alueeseen ja huolehtia perusasioista tällaisen kikkailun sijaan. Pitäisi kuulemma kasvattaa peruskuntoa.
Ensin ajattelin, että suutun: mähän olen kasvattanut tätä peruskuntoa jo vuosia! Mutta entä jos toinen on oikeassa? Oonko mä ihan hukassa, kun luulen eläväni kurinalaisesti ja harrastavani monipuolisesti liikuntaa? Jos mä oikeasti vaan kuvittelen olevani järjestelmällinen ja ohjeita noudattava, mutta käytännössä sohin vähän sinne tänne? Pakkohan siinä miehen sanomassa on olla jotain totuuttakin, onhan se nyt vähän outoa että vuosienkaan jälkeen en edelleenkään ole tavoitepainossani saati ole urheilullinen ihminen.
Jos mua ei vaan ole tarkoitettu tämän enempään
Sanotaan, että keho pyrkii luonnolliseen painolukemaan. Meillä jokaisella on omamme; paino jossa keho viihtyy. Mitä jos mun painolukema vaan on tarkoitettu korkeammalle? Ja samalla tavalla liikunnan kanssa, jos mun keholle luonnollista on kävellä pari kertaa viikossa eikä killua katosta renkaan varassa. Entä jos vaan on niin, että toiset meistä on luotu liikkumaan, toiset laulamaan ja toiset piirtämään. Yritänkö ihan turhaan luoda itselleni lahjoja, joita mulle ei ole annettu? Mä olen seissyt piirtämisen jonossa, en liikkumisen. Jos ei vaan voi syntymäominaisuuksiaan tällä tavalla koittaa muuttaa?
Ehkä pitäisi tyytyä sellaiseen perustasoon, turvalliseen ja hyvään perustasoon. Ja keskittyä niihin osa-alueisiin, missä mun on mahdollista kehittyä enemmän; hankkia vaikka väritussit ja kilo paperia. Jos pyrkisi sellaiseen “ihan kiva” -fiilikseen. Olishan siinä helpompaa olla, eikä tarvitsisi koko ajan taistella itsensä kanssa. Opettelisi vaan sulkemaan vähän silmiään ja karsisi turhan korkeat haaveet, jäljelle jäisi varmaan sellainen sopivan pehmeä pumpuliarki.
Tää nyt oli tällainen tosi pessimistinen ulostulo. Mutta ihan yhtälailla kun korkeat motivaatio- ja positiivisuuspiikit, on tämäkin puoli aika vahvasti arjessa läsnä.
