Oletko koukussa puhelimeen? Onko puhelin uusi todellisuus?

“Äiti vaan kattoo tota kännykkäänsä”
“Miks äiti saa pitää kännykkää ruokapöydässä, jos mekään ei saada?”
“Laita nyt se kännykkä pois”

Mä olen addikti. Älypuhelinaddikti. Koukussa puhelimeen. Siinä kohtaa kun oma perhe alkaa huomauttelemaan kännykän käytöstä, ollaan jo aika syvällä. Siitä puhelimesta ja sen tarjoamasta rinnakkaistodellisuudesta on tullut kuin huume, jolla täytän jännityksenkaipuuni ja sosiaalisen tyhjiöni. En enää edes itse huomaa näprääväni kännykkää kokoajan, niin luontevalta se tuntuu kädessä. Hiljalleen se on tullut osaksi nukkumaanmenoa, osaksi työpaikan kahvitunteja ja valitettavasti osaksi perheen yhteistä ruokailuhetkeä. Siitä on muodostunut jonkinlainen korvike oikealle elämälle.

Koukussa puhelimeen – yöllä, aamulla, vessassa, autossa, ruokapöydässä

Selitän runsasta puhelimen käyttöäni sillä, että mun työ on netissä. Että kirjoitan blogia, johon kuuluu tietty sosiaalisuus verkossa. Mun pitää olla jatkuvasti saatavilla ja ajantasalla, jos vaikka jotain sattuu tai tapahtuu. Sanon ammentavani netistä tietoa, opiskelevani jotain oleellista. Mutta oikeasti saatan kuluttaa tuntikausia katsoen Instagramissa videoita hassuista koirista. Makaan puolen yön aikaan sängyssä peiton alla, silmät lautasen kokoisina, ja tuijotan makuuhuoneen valaisevaa näyttöä.

Vielä yksi video, luen vaan tän artikkelin. Ja ennen kuin huomaankaan, olen selannut tyhjänpäiväistä materiaalia tuntien ajan.

Aamulla herätessäni tarkistan ensimmäisenä, onko yön aikana tapahtunut mitään erikoista. Onko joku kommentoinut jotain johonkin? Luuri on kädessäni työmatkalla, aamupalalla ja lounaalla. Vessassakaan ei tule enää luettua shampoopullon kylkeä, vaan selaan Bored Pandaa.

Ihan pikku hetki, mä laitan tähän kuvaan vaan nää hästägit äkkiä!

Olen viime vuosina ihmetellyt, kuinka aika tuntuu katoavan sormien välistä. Pääset töistä kotiin ja PUM! onkin jo ilta. Missä vaiheessa ne tunnit kuluivat? Taaskaan ei ehtinyt mitään tekemään! Todellisuudessa se puhelin oli syypää niihin kadotettuihin minuutteihin. Vuorokaudessa on edelleen se sama määrä tunteja, mutta nyt niistä suuri osa kuluu älypuhelimen parissa. Sitä kuvittelee, että vain muutaman minuutin lukee sähköposteja. Ihan pienen hetken vaan selaa Facebookkia ja kirjoittaa yhden Whatsapp -viestin. Ihan kohta teen jotain järkevää! Kunnes sitä huomaa viettäneensä yli tunnin puhelimen parissa ja äkkiä ilta onkin lyhentynyt puoleen. Kuinka paljon jää asioita tekemättä tämän vuoksi.

En ehdi siivoamaan. En katso enää elokuvia (tai jos katson, katson toisella silmällä puhelinta) En ehdi tekemään pitkiä lenkkejä, enkä ehdi ajoissa nukkumaan. Kaikki tekeminen on hajautettua enkä keskity mihinkään kunnolla. Ajatus katkeaa helpolla. Kaikki hommat on tilassa “pitäisi tehdä” ja stressaan niistä jatkuvasti. En vaan löydä aikaa niiden loppuunviemiseen. Ihmekös tuo, kun kaikki aika menee somessa ja netissä.

Onhan se nyt nykypäivää!

Ajatellaan, että se nyt kuuluu nykypäivään. Pitää olla online ja hallita interaktiiviset palvelut. Tiettyyn pisteeseen saakka näin onkin, mutta surullisen usein se raja ylitetään reilusti. Ja vielä harvempi haluaa sitä ääneen myöntää. Se hävettää. Ja kummastuttaa: miten siihen voi muka jäädä koukkuun? Ja miksi? Mitä sellaista se puhelin antaa, että sille kannattaa uhrata niinkin tärkeä asia kuin aika?

Havahduin olevani koukussa puhelimeen jo hetki sitten. Ajattelin ensin pitäväni somettoman viikonlopun ja näin tasapainottaisin tilannetta. Mutta en pystynyt siihen! Muutaman tunnin kuluttua löysin itseni selaamasta somefeedejä. Se kävi niin luontaisesti. Kun tajusin rikkoneeni lupaukseni, oli jo liian myöhäistä. Pelästyin ja kauhistuin. Olenko oikeasti näin koukussa puhelimeen?

Virtuaalitodellisuudessa voit olla mitä haluat, eikä kukaan rajoita sua!

Puhelimen tarjoama some on kuin toinen maailma, jossa voimme esittää jotain muuta, kuin mitä olemme. Se on maailma, jossa kaikki on saatavilla ja mikään ei rajoita. Emme ole enää pitkään aikaan osanneet erottaa aitoutta ja someilluusiota toisistaan. Ehkä sen takia siitä onkin niin vaikea päästä irti. Puhelin tuo virtuaalitodellisuuden niin lähelle, että voimme kuvitella elävämme jotain muuta elämää. Jatkuva tietotulva ja hektisyys on kuin reiveissä pumppaava rytmi, joka saa meidät liikkumaan tahdissa kuin räsynuket. Meistä tulee hypnotisoitu lauma, jota voi hallita hästägeillä ja meemeillä.

Leppoisena alkanut some on nyt paikka ahdistumiselle ja pahoinvoinnille

Someen on ilmestynyt myös erittäin huolestuttava sivuilmiö: kiusaaminen, arvosteleminen ja paheksuminen. Alunperin esim. Facebookkiin päiviteltiin yhden lauseen mittaisia tilannepäivityksiä kuten: “Kävin tänään elokuvissa, oli hyvä leffa!”. Tähän sitten sai peukkuja kavereilta ja ehkä kommentin, jossa kysyttiin elokuvan nimeä.

Nyt naamakirja on kokoelma kärkkäitä mielipiteitä, trollausyrityksiä ja mielensäpahoitus-ketjuja.

Niinkin yksinkertainen asia kuin nakkikastike reseptin kyseleminen saattaa saada aikaan kärkkään keskustelun nakin eettisyydestä ja alkuperäinen kyselijä teilataan moraalittomaksi possusadistiksi. Mennään henkilökohtaisuuksiin, tehdään räikeitä yleistyksiä ja huudellaan toisten kommentteihin hävyttömyyksiä. Instagram on ollut pitkään suht leppoinen media, mutta siitäkin on tulossa kaupallistunut illuusio, jossa kauneusfiltterit, täydelliset asukuvat ja luksuslomat ovat ns. normaalia arkea. Se oma verkkarilook ja kesäreissu Tervakoskelle vaikuttaa äkkiä mitättömältä. Tämänkö takia kannattaa roikkua siellä somessa? Että saa ahdistua? Onhan siellä hyvääkin, mutta päivä päivältä sen löytäminen on vaikeampaa.

Aina ei ole ollut näin – onko enää mahdollista palata taaksepäin?

Tunnen itseni välillä tekopyhäksi. Julistan suureen ääneen kuinka aktiivinen arki on tärkeää mutta samalla käperryn puhelimen kanssa tuntikausiksi sohvalle. Eihän se nyt ihan aina niin ole, mutta liian usein kuitenkin. Ja mä olen kuitenkin sitä sukupolvea, joka on elänyt myös kokonaan ilman internettiä ja puhelinta. Joskus oli aika, kun piti oikeasti etukäteen miettiä mitä netissä tulisi tekemään, koska A) sinne yhdistäminen oli pitkä prosessi ja B) koska se oli kallista. Siellä käytiin hakemassa se oleellinen ja tyytyväisenä jatkettiin sitä oikeaa elämää. Nyt on ihan toisinpäin: todellisuuteen palaaminen on se vaikeampi homma.

Hirveän surullista. Enkä oikeastaan tiedä, onko tästä enää mahdollista pakittaa taaksepäin. Tällä menolla kuitenkin tulevaisuus näyttää siltä, että AA-kerhojen rinnalle täytyy perustaa kokonaan uusi kerho: Sosiaaliset Puhelinistit. Eikä se edes riitä, vaan tarvitsemme oman kerhon myös somessa kiusatuille ja somessa ahdistuneille. Onko tämä oikeasti tie, johon tämä “kehitys” meidät vie?

Ootko sä koukussa puhelimeen?

 

---