Mutta kun mä en uskalla!!

Tunnen, kuinka aalto kouraisee vatsanpohjasta ja nousee lopulta poskipäihin saakka. Sydämen syke kiihtyy ja tunnen sykkeen jo korvalehdissäkin. Kädet hikoilevat ja keskittyminen meinaa herpaantua. Entä jos kuolen? Tai vielä pahempaa: jos lätsähdän mahalleni tuohon soralle ja kaikki näkee? Tai jos menee käsi poikki? Onkohan mulla millainen omavastuu tapaturmavakuutuksessa?

Kerään itseni ja päätän yrittää. Keskivartalo tiukaksi, kädet ojennukseen ja ujo ponnistus. Hiio-hop!

Sitten tapahtuu jotain.

Aivot lyö täydellisen lukon päälle. Kädet vetäytyy kainaloon ja jalat karkaa kippuraan. Ja siellä sitä taas ollaan: turvallaan ruohikossa hölmistynyt ilme naamalla. Miksi se näyttää niin helpolta mutta on niin hemmetin pelottavaa? Tytär tulee viereen ja vetäisee kärrynpyörän yhdellä kädellä: “Kato äiti, se on näin helppoa!”.

Mutta kun ne jalat ei vaan irtoa, vaikka kuinka yrittäisi

Mä pelkään kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, erilaisia hyppelyitä ja loikkimisia ihan kauheasti. Yllätyin oikein kun viikko sitten treeneissä piti hyppiä kiveltä toiselle ja mä en uskaltanut! Nökötin siinä kivellä ja mielessäni hyppäsin – mutta en sitten oikeasti saanutkaan jalkoja irtoamaan maasta. Ihan kuin joku olisi liimannut kengänpohjat siihen kiveen. Muut loikkivat metrin loikkia ja meikä tönötti kivellään kuin lentokyvytön lokinpoikanen. Pään sisällä kävin hyppyä läpi ja tiesin, ettei kyse olisi mahdottomasta matkasta. Silti, en vaan pystynyt siihen. Sama toistui myöhemmin kun piti hyppiä traktorin renkaan päälle. Lähdin ponnistamaan mutta jänistin kesken ilmalennon ja päädyin selälleni. Ei noussut tossu enää sen jälkeen vaan lannistuneena askelsin oman vuoroni muiden hyppiessä iloisesti.

Miksi aikuisena ei enää uskalla?

Katselin eilen muutamaa pikkutyttöä, jotka heittelivät kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä hiekkakasassa. Käsilläseisonnan kautta siltakaatoon ja siitä vielä ponnistaen ylös. Välillä mentiin niskoilleen ja välillä selälleen. Mun sydän pysähtyi useammankin kerran, kun katselin tyttöjen menoa, mutta neitejä ei tuntunut satunnainen mukkelehtiminen haittaavan.

Viikonloppuna tuli käytyä myös Superparkissa ja halusin koittaa hyppäämistä sinne juustomereen. Pääsin siihen altaan reunalle ja sama pelko hiipi takaraivoon. Pudotus ei ollut korkea, ehkä puoli metriä. Mutta hyi kauheeta, mikä tunne siinä tuli! Pakotin itseni hyppäämään sinne (tai no, se oli enemmänkin sellainen raunalta valuminen…) Mikä siinä on, että lapsena uskaltaa mutta aikuisena pelko ottaa vallan?

Mikä siinä niin pelottaa? Miksi varsinkin näin aikuisena tuntuu aivan hirveältä ajatukselta, kun pitää hyppiä, loikkia tai temppuilla. Jalka ei edes ehdi nousta maasta, kun jo kuvittelen itseni päivystyksen aulassa hautomassa irroinneita etuhampaitani minigrip-pussissa. Siinä sitten hymyilen ikenilläni hoitajalle ja kerron, kuinka naama törmäsi traktorinrenkaaseen.

Pääseeköhän näistä peloista koskaan? Pelkäättekö te kuperkeikkoja tai hyppimisiä?

 

---

Lue myös nämä:

BMI yli 30: Merkittävästi lihava

Voisinko mä olla Tough Viking?

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen