Mitä teet työksesi ja oletko unelma-ammatissasi?
Teetkö sellaista työtä, mitä rakastat? Vai käytkö töissä lähinnä pakollisen pahan vuoksi? Löysitkö oman ammattisi vahingossa vai onko sua johdatellut jonkinlainen henkinen kutsumus jo naperosta saakka?
Mulla ei koskaan ole ollut mitään kristallinkirkasta ajatusta siitä, mikä musta tulee isona. Jossain kohtaa halusin olla eläintenhoitaja, seuraavassa hetkessä houkutteli pop-tähteys. Yläasteella haaveilin jonkinlaisesta taiteilijan roolista ja lukiossa taas pohdin psykologin ammattia. Mikään ei varsinaisesti tuntunut erityisen iskevältä enkä sitten lopulta lukion jälkeen hakeutunut tosissani jatko-opiskelemaan. Toisaalta nyt ajattelen, että olisi ehkä pitänyt: mutta mitä mä olisin mennyt opiskelemaan? Automekaanikko ja arkkitehti tuntuivat olevan ihan samalla linjalla – mikään ei yksinkertaisesti noussut yli muiden.
Lopulta ajauduin maskeerausopintoihin. Lähinnä koska ajatus meikkaamisesta tuntui kivalta. Ja koska koulutus oli lyhyt ja sen varjolla pääsi muuttamaan isompaan kaupunkiin. En ehkä missään vaiheessa oikeasti pohtinut tätä leipätyönä enkä sitten päivääkään siinä työssä viettänytkään. Koulun jälkeen hakeuduin sisustusartesaani -koulutukseen, mikä oli silloin ihan uusi juttu. Tästä olin oikeasti kiinnostunutkin mutta viimeinen kouluvuosi vaihtui vauva-arkeen enkä sitten koskaan tälläkään saralla töitä tehnyt. Lopulta ajauduin mainonnan ja markkinoinnin pariin ja nykyään työskentelen graafikkona ja sisällöntuottajana. Väliaikaiseksi tarkoitettu ratkaisu on nyt venähtänyt kohta 11 vuoden mittaiseksi uraksi ja välillä mietin, onko tämä nyt mun ammatti?
Pitäisikö yrittää löytää se kutsumusammatti vai pysytellä turvallisessa ja tutussa?
Olen ihan tykännyt nykyisestä työstäni eikä mulla oikeastaan ole asiat mitenkään huonosti. Tämä on oikeastaan ihan mulle sopiva toimenkuva eikä mulla ole mitään suuria valittamisen aiheita. Mutta onko tämä työ intohimoni? Valitsisinko tämän alan, jos nyt saisin päättää uudestaan? Ehkä, ehkä en. En ole tehnyt oikeastaan muuta työtä elämässäni, muutamaa pätkätyötä lukuunottamatta. En oikeastaan siis tiedä, onko maailmalla tarjota jotain erityisempää. Onko jossain vielä se ammatti, johon tunnen oikeaa intohimoa? Kaikilla ei toki ole sitä luksusta, että saa työskennellä intohimonsa parissa vaan monesti sitä tekee sitä työtä, mitä täytyy tehdä. Mutta pitäisikö kuitenkin yrittää löytää se oma kutsumus?
Ja ylipäätänsä, onko elämänmittainen ura yhdessä työpaikassa nykypäivänä enää järkevää vai pitäisikö yrittää monipuolistaa osaamistaan useammassa eri ammatissa?
Näin kun koittaa tehdä arjestaan mahdollisimman aktiivista, rikasta ja miellekästä, pohdin myös istumatyön järkevyyttä. Istun pyllylläni noin 7,5 tuntia työpäivästä. Ja sitten sen työpäivän jälkeen koitan kuumeisesti rasittaa kehoani, että saisin edes jonkinverran paikattua päivän passiivisuutta. Olishan se helpompaa, jos itse työ olisi jo liikkuvampaa. Pitäisikö siis pyrkiä muualle kuin perus toimistoduuniin? Olisiko sitä kokonaisvaltaisesti onnellisempi ja terveempi, jos työpaikka olisi fyysisempi?
Ikuisuuskysymys: mikä musta tulee isona?
Mulla on vaan edelleen se sama ongelma kuin aina: mikä musta tulee isona? Ei hajuakaan. Ja aikuisena ammatin vaihtaminen (tai ylipäätään vakituisen työsuhteen vaihtaminen) on hirmuisen pelottavaa. Entä jos tippuukin pyllylleen? Jos huomaa, että ruoho ei ole vihreämpää toisella puolella? Mutta on myös pelottava ajatus, että jumittuu samoihin kaavoihin eläkeikään saakka, koska ei uskaltanut kokeilla siipiensä kantavuutta.
Oletteko te unelma-ammatissanne? Mitä ammatteja teillä on ja oletteko ajautuneet niihin vahingossa vai tietoisesti?
Edellinen juttu:
Kannattaako palkata Personal Trainer?
*****
Kuukauden TOP 5 postaukset
Nyt paljastan laihduttajan salaiset säännöt!
Ennen ja jälkeen – Laihdutus kuvina
10 vinkkiä miten onnistut valokuvissa
*****
Seuraa blogia
Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen
Ihan samoja mietteitä on ollut minullakin. Kiva liksa, mukiinmenevä työ, hyvät työkaverit.. no, siinäpä sitä syytä riittävästi. Aika pitkään jaksoin kunnes epäsäännöllisyys ja ennakoimattomuus alkoivat syödä voimavaroja enemmän kuin pystyin vapaapäivinä palauttamaan takaisin. Perheenikin alkoi jo olla väsynyt äidin matkustamiseen ja jatkuviin poissaoloihin.
Olin jo haudutellut mielessäni liiketoiminnan käynnistämistä ja kun sopiva tilaisuus tuli kohdalle, ei tarvinut enää miettiä pitkään. Tiesin, mitä halusin mutta pelotti päästää irti turvallisesta. Jos nyt saisin päättää uudemman kerran, tekisin päätöksen jo paljon aikaisemmin!
Minulla ei ole kutsumusammattia, ei sellaista ole kaikilla. Työ, jota nyt teen palkitsee silti monin tavoin (vaikka taloudellista menestystä ei vielä näy..): tunnen työni merkitykselliseksi ja kasvan yritykseni kanssa. En kaipaa enää edellisestä työstäni mitään muuta kuin ehkä loma-ajan palkkaa 😀 ja kivoja työkavereita.