Miksi aikuinen ihminen tekee itselleen näin?
Mä olen nyt useamman viikon ollut normaalia hiljaisempi. En tarkoituksella ole vaiennut, en vaan yksinkertaisesti ole löytänyt kovinkaan paljon sanottavaa. Tuntuu, että kierrän kehää ja toistan samoja asioita yhä uudelleen. Mun romanttinen ajatus ihmisenä kehittymisestä ja tasapainon löytämisestä on aika absurdi ajatus tällä hetkellä.
Olen vältellyt vaa’alla käyntiä monta kuukautta. Osittain koska en usko vaakaluvun merkitykseen ja osittain koska pelkäsin sitä lukemaa ihan hitosti. Sinänsä hauska parodoksi: kyseenalaistaa ja pelätä samaan aikaan. Olen kyllä tuntenut nahoissani, että lukema on isompi kuin toivoisin. Nyt kun kesän trikoomekot on pakattu kaappiin ja pitäisi taas kiskoa housuja jalkaan: sen kyllä huomaa. Jopa hihat puristavat, vyötäröstä puhumattakaan. Luotin vahvasti kuitenkin olotilan muuttuvan, jahka kesäloma päättyisi ja arki alkaisi. Näin ei ole tapahtunut. Kiersin vaakaa kuin kissa kuumaa puuroa usemman päivän ajan ja viimein vastahakoisesti astuin sen päälle. Myönnän, että hieman haluisin rangaista itseäni sillä lukemalla. Oliko se järkevää? Ei varmaankaan. Mutta ei tässä tilanteessa muutenkaan järkeä ole.
Olenko mä liikunnalinen ihminen vai sittenkin sohvaperuna?
Mun koko vaivalla rakentama identiteetti tuntuu murenevan. En millään voi kuvitella olevani terveellisesti elävä, aktiivinen ihminen. En voi ajatella itseäni akrobaattina, notkeana tanssijana saati energisenä juoksijana. En varmaan voi myöskään pitää itseäni hyvinvointibloggaajana ja kehopositiivisuus -lähettiläänä. Vaikka kuinka tahtoisin, en ilmeisesti ole mitään näistä asioista. Hyvinvoiva, liikunnallinen ja itseään rakastava ihminen ei liho 16 kiloa.
Ehkä mä sitten vaan olen mukavuudenhaluinen. Sokeriaddikti ja tahdonvoimaton. Ehkä mun perusominaisuuksiin vaan kuuluu olla löysä ja lyllertävä. Ehkä mä olin väärässä, kun kuvittelin pystyväni muuttamaan näitä ydinominaisuuksiani. Ajattelenko negatiivisesti? Totta hitossa! Mä olen lihonut 16 kiloa. En löydä kovinkaan paljon positiivisuutta tällä hetkellä.
“Iloinen blogi Ex-laihduttajalta”
Tuossa alkukesästä mun blogia mainostettiin Kauneus & Terveys -lehdessä. Siinä mainittiin blogin olevan “iloinen blogi ex-laihduttajalta”. Nyt ollaan aika kaukana tuosta otsikosta. Vaikka kuuluuhan nämä takaiskut laihduttamiseen, harvemmin se matka on suora ja tasainen. En kuitenkaan haluisi täällä olla masentunut ja itsesäälissä kierivä pyllerö, jollaiseksi itseni nyt tunnen. En oikein tiedä miten jatkaisin tätä kirjoittamistani, kun olen hairahtunut niin kauaksi alkuperäisestä ideastani.
Oliko pakko laittaa itsensä haastaviin tilanteisiin? Saako perua?
Kahden viikon päästä mun pitäisi olla elämäni kunnossa kun Tough Viking käynnistyy Helsingissä. Siitä reipas kuukausi eteenpäin ja mun pitäisi esiintyä tankotanssin dokumenttikuvauksissa. Ilmoittautuessani näihin, kuvittelin että itsensä ylittäminen olisi palkitsevaa ja näistä saisi hyvän pitkän tähtäimen tavoitteen. Molemmat tuntuvat nyt tilanteilta, joista toivoisin voivani paeta. Mietin ihan tosissani jättäväni viikinkireissun väliin. Mutta kuinka paha fiilis sitten sen jälkeen olisi? Jos luovuttaa ennen kuin on edes yrittänyt? Mutta en myöskään haluaisi mennä tietoisesti itseäni sinne häpäisemään. Haluaisin mennä ajassa taaksepäin ja lyödä itseäni halolla päähän, etten alunperinkään olisi saanut mitään näin hullua ideaa. Osallistua nyt extreme-tason estekisaan, josta vain huippukuntoiset selviää…Mitä mä oikein ajattelin?
Lupasin itselleni jotain ihan muuta kuin tämän
Oli aika, jolloin mun mielenlujuutta ihmeteltiin. Haukottiin henkeä mun muutoksen edessä ja kyseltiin neuvoja elämäntapamuutokseen. Oli helppo vastata, että sen kun vaan alkaa tekemään ja uskoo itseensä. Jokainen pystyy siihen ja kaikki on kiinni vain päättämisestä! Olin niin syvällä omassa flowssani ja tunsin kuinka hyvä olo virtasi mun läpi. Lupasin itselleni, etten koskaan ikinä päästä irti siitä tunteesta.
Silti. Tässä mä nyt olen. Miksi aikuinen ihminen tekee itselleen näin? Kiduttaa itseään jatkuvalla pomppoilulla ja koostaa arkensa kurin, itseinhon ja ylensyömisen ympärille. Kaikki se energia on kadonnut ja tahdonvoima on yhtä lujaa kuin keitetty spagetti. Musta tuntuu, että tämä rasvakudos syö mut elävältä. Se kuluttaa mun mieltä, tekee musta väsyneen ja lamaantuneen. Estää mua tekemästä asioita, joista tykkään. Se muuttaa mua joksikin sellaiseksi, millainen en halua olla. On vaikea kuvitella, että jostain pystyisi kaivamaan motivaatiota kun pelkkä peiliin katsominen tuntuu pahalta.
En ehkä kaipaa tällä avautumisella sääliä, vaikka mielelläni siinä nyt kierisinkin. En ehkä tarvitse myöskään tsemppiä tai voimalauseita. Eikä tarvitse sanoa, että näytän silti hyvältä vaikka toki arvostan kauniita sanoja. Tämä teksti ei ehkä motivoi ketään eikä tarjoa inspiraatiota. Ja varmaan osaatte erottaa tästä taas sitä asennevammaakin, vaikka itselleni tämä tuntuukin ihan täysveriseltä totuudelta. Ehkä tämän tarkoitus on vaan sanoa asiat, niinkuin ne nyt on. Mua jotenkin helpottaa jo se, että saan myöntää olevani kaukana tavoitteista. En jaksa teeskennellä jalompaa ja parempaa, kuin mitä nyt olen. Ehkä se helpottaa teitäkin – tietää, että joku toinenkin rämpii syvällä mahamakkaroidensa kanssa.
Edellinen juttu:
Oman painonsa vankina
*****
Kuukauden TOP 5 postaukset
Nyt paljastan laihduttajan salaiset säännöt!
Ennen ja jälkeen – Laihdutus kuvina
10 vinkkiä miten onnistut valokuvissa
*****
Seuraa blogia
Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen
Ihan samassa veneessä ollaan.? Kiitos tekstistäsi.
Ihminen…nainen… Siihen vaan kuuluu päättää kaikkea pöllöä ja sit vaan jotenkin luovia niistä omista urpoista ideoistaan läpi 😀 Kuittaan kertomalla, että menin avaamaan salikauden lauantaina ja koska se oli eka kerta ihmisten ilmoilla kolmeen viikkoon sain sieltä jonku pöpön ja nyt oon jäätävässä räkätaudissa. Lihakset helvetin kipeinä ja pää täynnä räkää..että silleen alko tään syksyn urheilut 😀 😀 Ei kuitenkaan masennuta vaan pusketaan pöljänä eteenpäin ja mietitään sit jälkikäteen että oliko järkee vai ei 🙂