Laihdutusbloggaaja, joka lihoo

Just nyt antaisin vaikka kolmannen varpaani siitä hyvästä, että saisin vaihtaa paikkaa jonkun pirteän ja aktiivisen sporttibloggaajan kanssa. Jonkun sellaisen, joka nauttii aamupalaksi pinaatti-kurkku-smoothieta ja reippailee aamulenkin siihen päälle. Joku, joka treenaa kevään uutuustrikoissa salilla olkapäitä, ja punaa huuliaan aurinkoisella terassilla odottaessaan vegepurilaisensa valmistumista. Joku, joka huoltaa kehoaan päivän päätteeksi joogaamalla ja syvävenyttelyllä. Ja sitten kirjoittaa arjestaan motivoivia postauksia ja kannustaa ihmisiä terveemmän elämäntyylin hallintaan.

Mutta ei.

Mun tehtävänä on ilmeisesti lihoa. Laihdutusbloggaaja, joka lihoon. Kuinka ironista.

Tuntuu vähän kornilta yrittää kirjoittaa kasviksista, tasapainosta ja itsekurista. Kun ei ole niitä elementtejä täälläpäin näkynyt taas hetkeen. Sen sijaan kakkua, viiniä ja itsetuntokriisejä on tullut kohdattua. Koen just nyt aika totaalista epäonnistumista, vaikka positiivisena koitankin pysyä. Olo on kuin toppavaatteisiin puetulla taaperolla. Tiedättekö, muksu joka kaatuu meritähdeksi eteisen lattialle, kun ei enää kykene liikkumaan ylimääräisen toppauksensa kanssa. Siltä nyt tuntuu. Ja näyttää.

Mitä ihmettä on tapahtunut? Kuinka voin olla näin syvissä vesissä, taas. Selkeästi vuosienkaan elämäntapamuutos ei vielä takaa, että uusissa elämäntavoissa pysyisi lopun elämäänsä. Jos sille sisäiselle mursulle antaa pikkusormen, niin kyllä edelleen uppoaa koko käsi.

Meinasin ottaa teille kuvia todistusaineistoksi tästä lössähtämisestäni. Sellaisia, missä oikein poseeraisin epäsuotuisissa kuvakulmissa ja esittelisin aikaansannostani. Mutta ehkä näin kehoinhon vallassa ei kannata itsestään materiaalia julkaista kaikenkansan nähtäville. Sen verran kuitenkin itseäni arvostan, että en halua hetken huumassa solvata kehoani. Sen sijaan tässä on teille kuvia siitä, mikä tähän tilanteeseen on johtanut?

Olotila, johon liian moni tottuu

“Mutta sä näytät edelleen hyvältä!”
“Mistä muka oot lihonut, ei huomaa yhtään!”

Kiitokset kaikille ystäville kannustavista lauseista. Arvostan näitä kyllä. Mutta eipä ne faktat siitä mihinkään muutu, vaikka koittaisi niitä verhota korulauseilla. Ja vaikka ulkonäkö nyt olisikin vielä suht ok, niin tämä olotila ei ole. Energia on poissa, tarmokkuus on poissa. Kiukkunen, turhautunut ja lässähtänyt. Naamassa on enemmän finnejä kuin lapsia HopLopissa. Mahaan sattuu ja yöunet on levottomia. Ja tämä itseinho on jotain tosi ahdistavaa.

Miettikää kuinka paljon on niitä, jotka ihan tottuneesti elävät tätä väsynyttä ja pullahtanutta olotilaa. He eivät edes tiedä, millainen energia heissä piilee sen kaiken takana! Kun ei ole koskaan kokenut sitä toista puolta, minkä terveellinen ruokavalio, liikunta ja positiivinen mieli aikaansaavat. On niin tottunut siihen, että viikonlopun jälkeen olo tuntuu kaksinkertaiselta ja väsymyksestä toipuu vielä keskiviikkonakin. Ehkä tästä syystä musta tuntuu nyt niin lohduttomalta, kun tiedän millaista se toinen elämä parhaimmillaan on. Hullu olen, kun siitä vapaaehtoisesti päästin irti.

Roolina onnistumisen ja kriisin välimaasto

Toisaalta ehkä bloggauksen kannalta hyvä näin. Laihduttaminen ja elämäntapamuutos kun ei oikeasti ole niin helppoa, miltä se saattaa vaikuttaa. Oikeassa elämässä meitä joka päivä taistelevia on paaaljon enemmän, kuin niitä kerrasta onnistuvia. Itsekin aikoinani kaipasin kovasti tukea just siihen epäonnistumiseen ja harmitti, kun kaikki blogit tuntuivat niin kiiltokuvilta siihen omaan olotilaan verrattuna. Luin paljon kirjoituksia nimenomaan alussa mainituilta kirjoittajilta, joilla elämä hymyili aina ja motivaatio pysyi yllä ihan vaan sormia napsauttamalla. Realiteetti on monesti enemmän siellä karkkihyllyn ja Netflixin puolella. Paikkansa kuitenkin jokaisella, ehkä mun rooli nyt kuitenkin sitten on täällä onnistumisen ja kriisin välimaastossa. Näitäkin roolimalleja tarvitaan, ei kaikkien tarvitse edustaa sitä naantalin keksiä.

En oikein osaa sanoa, että mitä nyt. Kieriskelenkö hetken täällä itsesäälissä (mikä sinänsä voi olla tosi viihdyttävää ja vapauttavaakin) otanko väkisin jonkun korjausliikkeen vai opettelenko elämään tässä puolivälissä. En millään jaksaisi enää dieetata ja sen onnistuminen on tullut todistettua jo pariin otteeseen. Mutta en kyllä jaksaisi enää elää homejuustollakaan.

 

---

Lue myös nämä:

+10kg

Viikonloppusyöminen

Onko tässä mitään järkeä?

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen