Kiertäjäkalvosimen repeämä – kun olkapää hajosi

Silloin kun syövästä selvisin, ajattelin että osaisin arvostaa terveyttä tulevaisuudessa eri tavalla. Että aamuisin heräisin onnellisena ja kiittäisin korkeampia voimia siitä, että sain silmäni avata uuteen päivään. Mutta niin vaan kävi, että ylevyyteni oli lyhytaikaista ja palasin siihen samaan pisteeseen kuin ennenkin: että terveyttänsä osaa arvostaa vasta sitten, kun sen on menettänyt.

No. Nyt sitten taas kiroan sitä, miksi en osannut iloita ehjästä ruumiista silloin kun siihen oli mahdollisuus. Näin jälkikäteen on turha pyllistää, kun pikkarit on jo vakosessa.

Miten tässä näin kävi?

Joskus marraskuussa 2017 olin tankotunnilla. Harjoitteena tehtiin aysha-variaatiota eli liikettä jossa, kädet muodostaa ikäänkuin V-muodon ja kroppa nousee käsien varaan ylösalaisin. Jotain siinä sitten tein väärin. Tai vaihtoehtoisesti olkapää oli jo valmiiksi tohjoutumassa ja tuo tankotunti sitten vaan viimeisteli tilanteen. Kipua tuntui oikeastaan heti mutta ei niin, ettenkö olisi voinut tuntia loppuun tehdä.

Seuraavina päivinä olka tuntui jäykältä ja aralta, mutta ajattelin sen vain johtuvan lihaskivusta. Sitten alkoi se yösärky. Heräilin öisin siihen, kun olkapäätä vihloi. Kyljenkääntäminen sattui. Lopulta paidan pukeminen ja hiusten harjaaminenkin alkoi sattua. Käsi tuntui kyllä välillä paremmalta ja buranan voimalla saattoi käydä jopa treeneissä. Mutta kun ei se kokonaan ohi mennyt, niin hakeuduin hoitoon. Kiertäjäkalvosimen repeämä (onneksi vain osittainen) oli aika nopeasti diagnoosina: kipukaarioire eli kipua tuntuu nostaessa kättä 60-120 asteen välille, yösärky, voimattomuus, liikerajoittuneisuus ja painoarkuus olkapään etureunalla.

Nyt takana on sähköhoitoa, hierontaa, kinesioteippausta, Arcoxia-kuuri ja Voltaren-kuuri. Pakkolepoa on nyt vietetty sellainen reilu kuukausi. Tuntuu hassulta olla käyttämättä kättä, kun kuitenkin välillä tuntuu jopa ihan normaalilta. Mutta heti kun hiemankin rasitan liikaa, kipu ja jäykkyys palaa.

Koska voi taas tankoilla?

Tänään fyssarilla käytiin taas liikeratoja läpi ja sain oman kuntoutusohjelman. Pakko oli taas kysyä: kuinka kauan tätä kestää? Ja olihan se vastaus edelleen sellainen, mitä en halunnut kuulla: kauan. Sitä samaa ne kaikki ovat sanoneet: kuntoutus kestää kauan ja kättä ei saisi yhtään rasittaa yläasennossa. Joka kerta kun kättä nostan, iskee olkaluu jänteeseen ja vaurioittaa jo vaurioitunutta jännettä lisää: tuloksena on arpikudosta, kiinnikkeitä, kalkkia, vihreitä kuulia ja vaikka mitä kakkaa. Tästä syystä siis olkaa ei saisi käyttää muuten kuin fysioterapeutin ohjeistuksella, kunnes tilanne on rauhoittunut.

Näin kun joutuu rajoittamaan omaa liikkumistaan, huomaa kuinka moneen asiaan olkapääkin vaikuttaa: pukeutumiseen, autolla ajamiseen, halaamiseen, peseytymiseen, liikunnan harrastamiseen. Ei siinä mitään, mä voin kyllä olla autoilematta ja jopa ilman vaatteita; mutta se liikunta! Mun tankotunnit ja ilma-akrobatia? En edes uskalla ajatella, koska näihin voin palata. Tämänpäiväisen keskustelun mukaan en ainakaan ihan lähiaikoina.

Tyhmää.

Ihan semisti ahdistaa. Vaikka salilla on ollut nyt ihan kivaa, kaipaan niin mun tankotuntejani. Ihan kuin arjesta puuttuisi värejä. Mä en kestä.

Ja miettikää, kuinka vaikeaa on tunneille palata, jos tässä joutuu lepäilemään vaikka puoli vuotta. Ja se ilma-akrobatia, just aloitin sen! Pitääköhän mun käydä koko alkeiskurssi uudestaan?

Joo, pitäisi nyt keskittyä siihen mitä voin tehdä eikä siihen, mitä en voi tehdä. Niinkuin rakas PT:kin sanoi: keskitytään nyt siihen kuinka mahtava perse mulla tulee olemaan kesällä, kun kyykkäily on pakostakin suuressa roolissa treeneissä. Ihanaa optimismia.

Njaaah. Koitan kauheasti kaivaa tilanteesta ne positiiviset puolet. Ainakin mulla on tän jälkeen hurjan vahvat lapaluut, nyt kun pitää sitä penteleen lapatukea vaan treenata.