Jojo-laihduttaja
Moi, mä oon Henna ja mä oon jojo-laihduttaja!
Jojoileminen on laihduttajan suuri synti – huono tapa, josta on vaikea päästä irti. Kukaan ei halua joutua jojo-kierteeseen; tuohon tuhoisaan oravanpyörään, jossa toinen käsi lappaa suuhun ranskanpastilleja samalla kun toinen käsi nostelee kahvakuulaa. Mutta niin vaan ollaan tultu pisteeseen, että on munkin aika tunnustaa syntini ja julistautua jojo-laihduttajaksi. Ei onnistunut siis tämäkään nainen välttelemään tätä noidankehää vaan tässä sitä pyöritään tätä loputonta ympyrää, niinkuin moni muukin. Jo postauksessa Takaisinlihominen ilmoitin pelkääväni tätä olotilaa.
Kuten olen maininnut aiemminkin, olen kokenut pientä ahdistusta nykyisestä tilanteestani. En ole ihan varma ärsyttääkö enemmän juuri ne takaisintulleet kilot vai ajatus siitä, että epäonnistuin. Koen jotenkin alentavana ajatuksena, että pitäisi TAAS palata sinne alkuun. Punnita kanafileet ja laskea pähkinät. Kun mä olen jo tehnyt sen kaiken! Vähän niinkun töissä joutuisi takaisin harjoittelijan hommiin. On masentavaa, että jo kerran saavutettu tulos valuu sormien läpi kuin Saharan hiekka. Ei mennyt siis ihan putkeen tämä projekti, vaikka kuinka yritin pysyä oikealla raiteella.
Mutta tiedättekö mitä? Aina on olemassa se optimaalinen tapa, se kaikilta kanteilta katsottuna paras tapa tehdä asioita. Mutta kun ei se elämä mene niin. Välillä onnistumiseen vaaditaan useampi yrityskerta. Vai oletteko joskus tavanneet jonkun, joka olisi onnistunut kerrasta? Yhtä kiveenhakkaamista se on ihan kaikilla meistä; niin työelämässä, parisuhteessa kuin laihduttamisessa. Aina on olemassa se “oikea tapa riidellä” tai “paras tapa edetä uralla”, mutta kuka näitä muka oikeasti noudattaa? Perse edellä puuhun taitaa olla heittämällä se suosituin etenemismalli vähän kaikissa asioissa. Optimaalinen ei ole sama kuin realistinen.
Ehkä siis itsensä ruoskiminen on vähän turhaa. Okei, en sitten pysynyt omissa lupauksissani vaan päädyin samaan pisteeseen kuin valtaosa muistakin laihduttajista. Mutta tarkoittaako se, että olen epäonnistunut? Tai että tulen epäonnistumaan seuraavissakin yrityksissäni? Vai voisiko olla, että alkuun palaaminen olisikin aika fiksu veto. Kävisi vähän niinkuin vahvistamassa ammattitaitoaan, että on sitten valmiimpi seuraavalla kerralla.
Vaikka kuinka täytän Instagram tilini inspiroivilla Body Positive -tileillä, ei se poista sitä faktaa, että ihan ite pitää sinne puuhun taas kiivetä, jos muutosta haluaa. Vaikka sitten se perse edellä. Niimpä, julistan täten dieetin alkaneeksi. Taas. Mutta en ehkä tällä kertaa pyytele itseltäni anteeksi sitä faktaa, että olen taas tässä tilanteessa. Onko sillä nyt sitten niin väliä, jos aloitan alusta joka maanantai? Onhan sekin parempi, kuin ettei aloita ollenkaan?
Optimaalinen tapahan olisi nyt karsia ylimääräiset kalorit, harrastaa liikuntaa ja ylläpitää ateriarytmiä. Sitten paino tippuisi tasaisesti sen 500g viikossa ja uusi olemukseni olisi valmis noin 8-10 viikon kuluessa. Todennäköisesti tie ei tule olemaan ihan näin ruusuinen mutta onneksi jojolla on aina kaksi suuntaa: jossain kohtaa se suunta on väkisinkin oikea.
