8.10.2018

Itsensä kokoaminen sortumisen jälkeen

Viikonloppuna meni överiksi, myönnän. Kaikki alkoi jo perjantaina, kun pitkän viikon uuvuttamana viimein pääsin kotisohvalle. Siinä se sitten iski: hirveä himotus. Sipsiä, karkkia, limpsaa, pitsaa. Mitä tahansa, kunhan siinä on paljon sokeria, rasvaa ja kaloreita! Ihan kuin jokainen soluni olisi huutanut, että nyt riittää se salaatin puputus. Vastustelin mielitekoja onnistuneesti ehkä minuutin, kunnes annoin periksi.

Kaapissa ei ollut mitään hyvää. Tonkimalla löysin jonkun karkkipussin jämän: sellaisen puoliksi kovettuneen pussinpohjallisen namuja, jotka eivät ilmeisesti maistuneet hyviltä. Eihän ne siellä kaapissa muuten makaisi syömättöminä. Jotenkin ihan tiedostamatta se käsi vaan lipesi sinne pussiin. Hups. Seisoin siinä kaapin edessä ja ahmin pussin tyhjäksi siltä seisomalta. Eihän ne tosiaan edes hyviä olleet eivätkä tyydyttäneet mun kasvavaa mättöhimoani. Mitä enemmän niitä söin, sitä enemmän sisuksissa kasvoi huutava tarve saada jotain hyvää. Kuin Pavlovin koirat mun keho reagoi jo pelkkään ajatukseen: pyyhkäisin suupieliäni hermostuneesti ja ihan hetken ajan maistoin Omar -munkin suussani. Poikkesin kauppaan ostamaan pullollisen Pepsi Maxia, joka onneksi vei terän pahimmalta makean himolta.

Koko viikonlopun mittainen sortuminen, voiko pahempaa enää olla?

Lauantaina kuitenkin sama toistui. Pahempana. Koitin pitää itseni kiireisenä siivoamalla kuin raivohärkä mutta ajatukset karkailivat jatkuvasti. Jos olisin ollut fiksu, olisin tässä kohtaa lähtenyt lenkille. Lenkillä mieliteot usein häviävät. Mutta nyt olin kuin jonkun demonin riivaama enkä yksinkertaisesti saanut otettua itseäni niskasta kiinni. Sorruin. Kaapissa oli lonkero, joka katosi kiduksiini kuin korvakoru lankamattoon. Sinne se meni eikä jättänyt minkäänlaista todistusaineistoa jälkeensä. Tölkin siivosin nopeasti panttikaappiin ja asettelin sen vielä alimmaiseksi – tuntui paremmalta kuvitella, että se olisi ollut kaapissa jo pidemmän aikaa.

“Itselleen valehteleminen on

joskus niin naurettavan helppoa.”

Viikonlopun aikana söin vielä palan porkkanakakkua, kaksi grillimakkaraa, pienen karkkipussin ja join muutaman viinilasin. Napsin menemään vähän kaikenlaista, osa ei edes rekisteröitynyt päähäni vaan sormet vaan tunkivat alitajuisesti tavaraa leipäläpeen. En harrastanut liikuntaa ollenkaan. Sunnuntaina piti mennä tankotunnille, mutta olin jotenkin huonovointinen: päätä särki ja vatsa oli kipeä. Hetken mietin, että onko tämä nyt sitä henkistä krapulaa?

Onko kaikki nyt pilalla?

Tuhosin viikonlopun aikana varmaan koko viime viikon kalorivajeen. Kannattiko? Eipä oikeastaan. Tai no, osa kannatti.

En uskaltanut käydä puntarilla, eikä siinä mitään järkeä olisikaan ollut. Sen sijaan aamulla punnitsin kaurahiutaleet pussiin ja tein töissä itselleni puuroa aamupalaksi. Jotenkin oli sellainen olo, että ensimmäinen ateria mässäysviikonlopun jälkeen olisi parasta olla järkevä. Näin saa hyvän startin seuraavaan viikkoon. Sen verran minäkin tiedän, että sortumisen jälkeen ihan se perusruokavalio on paras. Ei kannata piinata kehoaan millään kukkakaalimehulla ja koittaa elää kitukaloreilla paikatakseen viikonlopun damagen. Siinä vaan pitkittää kropan ja rytmin palautumista normaalitilaan.

Miten sortumisesta pääsee eteenpäin?

Aina ei voi elää kurissa ja nuhteessa, aina ei vaan se salaatti kiinnosta. Joskus menee penkin alle ja löytää itsensä keskellä yötä pursottamassa kermavaahtoa suoraan kitaansa. Ei niitä hehkeimpiä hetkiä elämässä. Silti näistäkin tilanteista on mahdollista päästä yli, tosin vaikeaahan se on. Itseään ei voi loputtomasti piiskata näiden sortumisien vuoksi, ne ovat kuitenkin vain pieniä hetkiä tällä meidän aikajanalla eikä niiden painoarvo pitkässä juoksussa ole kovinkaan suuri. Täytyy antaa itselleen anteeksi ja unohtaa. Jatkaa siitä mihin jäi, ilman huonoa omatuntoa tai tarvetta rangaista itseään. Vahinko on mahdollista kuitenkin korjata muutamassa päivässä, joten rypeminen ei ole tarpeellista. Kokonaisuus on se mikä ratkaisee, ei nämä hetkittäiset sudenkuopat!