Ihana kamala ryhmäliikunta
Pienen elämäni aikana olen eksynyt jos jonkinmoiselle ryhmäliikuntatunnille. En varsinaisesti ole tämän liikuntamuodon fani, mutta aina silloin tällöin tulee näillekin tunneille lähdettyä. Aina välillä joku tunti yllättää positiivisesti, kuten tänään kävi.
Latinobic, kahvakuula, naisjumppa, puistojumppa, pilates, jooga, kuntopiirit, aerobic. Kaikki jumpat, joiden nimessä mainitaan peppu, vatsa tai reisi. Kokeiltu on myös Les Millsin Step, Body Balance, Combat, Pump, SH’BAM ja CXWORX.
Ryhmäliikuntatunnille osallistuminen on itseasiassa aika haastavaa. Ensin pitää löytää omaan aikatauluun mätsäävä tunti. Kun ajallisesti sopiva tunti on löytynyt, alkaa armoton googlettaminen ja youtube -videoiden läpikäynti. Pitää nopeasti saada muodostettua jonkinlainen kuva siitä, kuoleeko tunnille vai ei. Jos tuntikuvauksessa mainitaan adjektiivit muokkaava, rentouttava, hauska tai helppo; niin jes-jes-jes. Jos taas sanat intensiivinen, korkeasykkeinen ja energinen niin nou-nou-nou. Toki siitä korkeasykkeisestä ryhmäliikunnasta oppii nauttimaan kunnon kohenemisen myötä mutta näin harvemmin ryhmässä viihtyvälle nämä matalamman kynnyksen tunnit soveltuvat paremmin.
Kun itse tunnille sitten saapuu (ja tätä ennen tietty on kirottu rumat treenivaatteet) huomaa yleensä, että on auttamatta myöhässä. Takarivi on jo varattu ja muuten sali on kuin miinoitettu taistelukenttä – pitää varoa ettei astu kenenkään ”treenikehään”. Treenikehä on se näkymätön alue, minkä jumppari varaa itselleen joko venyttelemällä raajojaan suurieleisesti tai asettelemalla tavaroitaan rajapaaluiksi. Jännä juttu on treenikehä, joka on merkattu esimerkiksi juomapullolla mutta itse jumppaajaa ei näy. Tai treenikehä, joka on varattu sekä itselle että kaverille. Tässä pitää jo vähän arvuutella, mihin kohtaa uskaltaa itsensä parkkeerata.
Mä varasin tän paikan, HUS!
Kun paikka on löytynyt, pitää tiirailla mahdolliset varusteet. Onko muilla jumppamatot? Minkä kokoiset painot? Useammat painot? Sukat jalassa vai paljailla jaloin?
Sitten ohjaaja saapuu saliin.
Ohjaajalla on aika suuri merkitys tunnin fiilikseen. Jotkut osavat oikeasti motivoida ja kylvää energiansiemeniä meihin laiskempiinkin, osa taas muistuttaa enemmän apaattista Ihaa -aasia. Toiset neuvovat ja opastavat, toiset painavat menemään kiinnittämättä mitään huomiota siihen hikeen hukkuvaan ensikertalaiseen. Varsinkin nopeatempoisissa koreografioissa opastaminen on aika oleellista: ei voi olettaa että kaikki pysyy mukana kun toinen huutaa ristiaskel-vasen-kaks-kol-oikea-käsi-iskee-hyppy-näpäytys-ja tuplat!
Musiikki soljuu kaiuttimista ja eturivissä jo hytkytään tottuneesti. Ensimmäinen sarja lähtee! Jossain kohtaa sitä huomaa olevansa ylhäällä, kun muut on alhaalla. Menet vasemmalle, ja muut oikealle. Askel-askel-kädet-yhteen-läps! ja se oma läps kajahtaa sen 1,5 sekuntia jäljessä.
Huolimatta onnettomasta rytmitajusta ja suuntavaistosta, voi jälkikäteen olla silti aika hyvä fiilis. Onneksi tunteja ja ohjaajia on moneen makuun, joten tällaisen pessimistinkin on joskus mahdollista löytää itselle sopiva ryhmäliikuntamuoto. Vaikka alku voi olla kankea, ei pitäisi luovuttaa heti. Joskus oman tunnin löytyminen vie vaan aikaa. Mutta kun ne palaset loksahtaa kohdalleen, voi äkkiä löytääkin itsensä sieltä eturivin piikkipaikalta hytkymästä.
Tämän päivän kiertoharjoittelun treenikuvia. Lainasin kaverin jalkoja kuviin?
Oma tyylisuunta tuntuu löytyvän nyt toiminnallisista treeneistä. Tänään tuli testattua kiertoharjoittelutunti, joka pohjautui erilaisiin kehonpainolla tehtäviin liikkeisiin, kyykkyihin, köysien nakkeluun ja muutamiin painojen kanssa tehtäviin liikkeisiin. Siinä on jotain rohkaisevaa, kun tietää jokaisen liikkeen kestävän vain sen hetken ja sitten saa vaihtaa seuraavaan pisteeseen. Jos joku liike ei suju, saattaa seuraava jo olla se oma bravuuri. Ei ehkä niitä kevyimpiä tunteja mutta ainakaan ei tarvitse hävetä kahta vasenta jalkaansa. Tykkäsin! Tosin ohjaaja oli oma tuttu PT, joten tiesin jo etukäteen tästä ainakin vähän pitäväni.
Jumppapirkkoa musta ei saa tekemälläkään, mutta jonkinlainen trikookeijo mun sisällä saattaa silti asustaa.
