Ette ikinä arvaa mitä mä löysin!
Suru ja murhe oli suuri, kun syyskuisen Tough Vikingin jälkeen huomasin hukanneeni kisasta saadun pääpannan. Jäihän mulle mitalli muistoksi saavutuksesta, mutta kovin montaa päivää en mitalli kaulassa kehdannut kulkea. Olin niin ajatellut, että tuosta pannasta tulisi mulle voimatalismaani, joka suojelisi korviani syksyn kylmältä viimalta, ja jonka laimeaa kisatuoksua voisin imeä sieraimiini pimeän talven tullen. Voi sillä energialla olisin voinut elää monta päivää! Tuo pieni kangasriepu oli mun konkreettinen todiste siitä, että selviän mahdottomistakin tilanteista.
Mutta kotona sitten kun purin laukkujani, huomasin heti pannan kadonneen. Käänsin koko asunnon ympäri, tutkin jokaisen taskun ja kyselin kavereilta olisiko rakas aarteeni vahingossa eksynyt heidän kamoihinsa. Ei ollut. Ei löytynyt. Hukassa.
Ja hukassa se pysyi. Hiljalleen sen ääni vaimeni enkä enää tietoisesti sitä etsinyt.
Kunnes tänään! Palasin kotiin jumpalta ja eteisen pöydällä oli musta mytty. Taasko lapset ovat jättäneet vaatteitaan minne sattuu! Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että keon päällimmäisenä oli kauan kadoksissa olleet urheiluliivini. Hah! Nyt ne löytyivät! Seuraavaksi erotin urheilualushousut (onneksi puhtaat sellaiset, huh!) ja sitten viimeisenä pienen mustan kangassiipaleen. Voiko se olla? Kyllä se voi!! Mun Tough Viking pääpanta!
Voisit tykätä myös tästä:
Pohjoismaiden rankin esterata:
Kisaraportti Tough Viking Helsinki 2018
Repun pohjalta ne olivat löytyneet. En yhtään osaa sanoa, miten en niitä sieltä löytänyt. Mutta siinä se nyt oli ja juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Nappasin pannan käteeni ja kuin aikakoneessa konsanaan tunsin maagisen virtauksen vievän mut maaliviivalle: “Three, two, one – Go Go Go!!” Musiikki saa hiekkakentän värisemään jalkojen alla, lieskat lyövät taivaalle ja jengi vyöryy kohti 10 kilometrin koettelemusta! Ah mikä muisto!
Joihinkin esineisiin, paikkoihin tai asioihin syntyy vahvoja mielikuvia. Niin vahvoja, että ne vievät meidät takaisin ajassa. Ne muistuttavat jostain isommasta, jostain vahvemmasta. Jäävät mieleemme erityislaatuisina ja voimaannuttavina. Sellainen tuo panta on mulle, niin hölmöä kuin se onkin. En varsinaisesti ole taikauskoinen mutta nyt tuntui siltä, että panta halusi löytyä juuri tänään. Se halusi tulla takaisin muistuttamaan mua kaikesta siitä, mitä olen tänä vuonna kokenut ja kuinka olen itseni ylittänyt niin monta kertaa. Se vaan unohtuu joskus niin helposti.
Itseasiassa huomasin, että tämä päivä on muutenkin ollut pitkästä aikaa ns. oikeanlainen. Olen juonut veteni, syönyt raejuustoni ja parsakaalini. Kävin siellä hikijumpassakin, vaikka ei yhtään olisi huvittanut. Olen vaan jotenkin ollut niin hautautunut kaikenlaiseen stressiin ja suorituspaineeseen, että en edes huomannut päivän sujuneen mallikelpoisesti. Ilmeisesti siis edelleen kykenen elämään järkevästi ja saan ruhoni raahattua sinne treeneihin silloinkin, kun ei kiinnostaisi. Ehken olekaan täysin toivoton tapaus.
Olihan tämä nyt vaan yksi päivä. Mutta sekin on päivän enemmän kuin viime viikolla. Ja koska kyse oli kuuluisasta motivaation huipentumasta eli maanantaista, saa siitä vielä tuplapisteet. Menen nyt tekemään itselleni ravitsevaa iltapalaa. Ja kyllä, aion nukkua tämä panta päässä.
*****
Seuraa blogia
Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen