Bloggaajan suodatin liian löysällä, pitääkö hävetä?

Lyhyen mutta tähän asti antoisan bloggaaja urani aikana olen nyt ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa joudun ajattelemaan tarkemmin tekstieni sisältöä. Alunperin tätä blogia perustaessani mietin, kirjoitanko täysin anonyymisti vai osittain. Ja kuinka henkilökohtaisia asioita tulisin jakamaan. Kuten olette huomanneet, päädyin henkilöllisyyden suhteen puolivälin ratkaisuun: pärstä ja etunimi on julkista, mutta muuten en ole tarkemmin henkilötietojani jakanut. Toki minut jo ennestään tuntevat/tietävät osaavat yhdistää enemmänkin faktoja ja tämä on ihan ok.

Jaan paljolti omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Kerron harrastuksistani, omista demoneistani kehonkuvan ja itsetunnon suhteen, laihdutuksesta, liikunnasta ja yleisesti tällaisen kolmikymppisen mutsin elämään liittyvistä asioista. Suodatan jonkin verran asioita ja pyrin pitämään ulkopuoliset ihmiset ulkopuolisina. Itseni olen ehkä pariin kertaan nolannut ja pieninä hetkinä väläyttänyt jopa henkistä alastomuutta. No big deal. Tai niin luulisi.

Meillä ihmisillä on taipumus tulkita asioita, joskus vähän heppoisinkin perustein. Heijastamme omia aiempia kokemuksiamme tilanteisiin ja teemme johtopäätöksiä näiden pohjalta. Ajattelemme helposti myös muiden puolesta. Näin ollen syntyy tilanteita, joissa hyväksi tarkoitettu asia muuttuukin negatiiviseksi. Pilke silmäkulmassa kirjoitettu teksti muuntautuu manifestiksi. Huumori muuttuu kettuiluksi. Pieni tiedonjyvä määritteleekin äkkiä kokonaisen persoonallisuuden. Joku loukkaantuu, vaikka näin ei olisi tarkoitettu.

En voi olettaa, että jokainen lukija lukee kaikki mun postaukset läpi ja muodostaisi näin vähän kattavamman mielikuvan tästä blogista ja itsestäni. Täten on ilmeisesti vähän ajateltava sitä mahdollisuutta, että yksi irrallinen teksti saattaakin vaikuttaa erilaiselta, kuin millaiseksi sen olen tarkoittanut. Tosin myös lukijan pitäisi tässä kohtaa osata olla realistinen; ethän tuomitse ihmistä tavatessakaan yhden lauseen perusteella – ethän?

Olen ajatellut itseni aika perustallaajana: hermostun, iloitsen, pohdin, valitan, onnistun ja epäonnistun. Rakastan ja vihaan. Teen tyhmiä päätöksiä ja erittäin hyviä päätöksiä. Poikkean säännöistä ja toisaalta taas laadin niitä. Olen fiksu ja tyhmä. Olen järkevä ja holtiton. On toisaalta harmi, jos kirjoitetun sanan perusteella mut voidaan määritellä vain yhteen tai kahteen lokeroon näistä. Pitäisi muistaa, että näin blogien maailmassa se kirjoitettu sana on kuitenkin aina vain pieni osa sitä toisen elämään. Ja monesti se kirjoitettu sana on vielä kärjistettyä, karsittua, yleistettyä tai huomionhakuista; riippuen ihan kirjoittajan tavoitteista.

Olen pohtinut nyt, pitäisikö suodatinta tiukentaa. Häpäisenkö läheiseni? Nolaanko itseni? Kärsinkö näistä avautumisesta tulevissa työhaastatteluissa? Katsotaanko mua vanhempainilloissa kieroon, koska olen lätännyt nenäni hissin ikkunaan?

Mutta sitten taas toisaalta tällainen mä olen. Avoin ja suodattamaton. Pitääkö pyytää anteeksi itseään, jos joku tulkitsee väärin? Täytyykö asettaa rajoja omalle ilmaisulleen ja rehellisyydelleen, koska joku toinen ei sitä kestä? Jos itse ei häpeä itseään, onko joku toinen kuitenkin oikeutettu sinusta niin tuntemaan? Jos haluan jakaa kuvan, jossa en edusta vallitsevaa Instagram-ilmiötä vaan muistutan enemmänkin 5-vuotiasta sitruuna suussa, niin mitä sitten? Tekeekö se musta vähemmän arvokkaan, vain koska en osannut hävetä omaa naamaani?

Olen sanonut ystävilleni, että sanokaa, jos joku juttu menee yli. Jos kirjoitan jotain, mitä ei pitäisi ääneen sanoa. Että tarkoituksena ei ole koskaan loukata tai mustamaalata ketään saati asettaa itseäni epäsuotuisaan asemaan. Luotan siihen, että palaute tulee olemaan välitön, jos joskus sellainen tilanne eteen tulee. Ei ole tullut.