Asetanko ulkonäköpaineita lapsilleni?
Eilen nukkumaan mennessä selailin Instagrammia puolihuolimattomasti. Jotenkin kiinnitin huomiotani sovellusmainokseen: “Beautiful selfies, slim your body, perfect hair & makeup!” No tottakai klikkasin.
Sovelluskauppa aukesi ja siinä se pelastukseni tarjosi latausnappulaansa. Optimisti minussa nosti päätään ja haaveilin jo kapeammista reisistä ja sinisemmistä silmistä, olisko tämä sovellus tarpeaksi tehokas korjaamaan virheeni? Ja vielä niin, etteivät muut huomaisi kuvieni saaneen ylimääräistä digitaalitaikaa?
Koska olen valveutunut netistä lataaja, scrollasin alemmaksi löytääkseni mahdollisen pienellä präntätyn tekstin. Ja silmille rävähti tämä:
Onko lapsesi pullea? Ei hätää, tee hänestä jälleen täydellinen!
En tiedä kumpi on lopulta surullisempaa. Se, että jonkun mielestä oli ok laittaa lapsia tällaiseen mainokseen. Vai se, että itse oikeasti halusin testata tekeekö tämä musta “paremman”?
Laihdutukseni aikana olen yrittänyt olla tarkkana siitä, miten lapsilleni kerron halustani muokata ulkonäköäni. Onko ok sanoa, että äiti on nyt läski mutta haluaa olla” normaali” jossain kohtaa? Että siksi en syö nyt tätä pitsaa kanssanne. Vai pitäisikö ylistää allejaan ja painottaa olevansa sinut itsensä kanssa huolimatta kehon puutteista? Toisaalta taas, eikö ole normaalia, että omassa kehossa välillä joku ottaa päähän. Ja silloin näistäkin ajatuksista olisi hyvä pystyä reilusti sanomaan.
Oli sitä silti pakko kokeilla! Ekassa ruudussa normaali minä, seuraava sovelluksen “automaatti kaunistuksella” ja kolmas sitten tollanen Pretty Woman -versio. Vaan yhdessä kuvassa on aito minä.
Lasten ei tarvitsisi vielä joutua murehtimaan omaa ulkonäköään. Mutta valitettavasti me aikuiset taidamme luoda jopa tietämättämme heille ulkonäköpaineita – lapset kun tuntuvat imevän itseensä kaiken kuulemansa, näkemänsä ja aistimansa. Välillä pelkään kasvatanko tulevaisuuden itsetunto-ongelmaista, vai osaanko antaa toiselle lahjaksi terveen kehonkuvan?
Onhan itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä jo paasattu. Että pitäisi opetella hyväksymään, lakata vertaamasta muihin ja alettava arvostamaan enemmänkin kehon toimintakykyä kuin ulkomuotoa. Mutta se on joskus niin vaikeaa! Kun peilistä katsoo riipputissit, löllöreidet, selkämakkarat ja pömppömaha. Miten se on mahdollista kääntää kauniiksi?
Vanhemmilla naisilla on usein sellainen rauha oman itsensä kanssa. Heiltä kun kysyy salaisuutta, moni vastaa etteivät vaan enää jaksa välittää: jos heitä huvittaa kulkea ilman rintaliivejä niin so what? Tai mitä sitten, jos ei jaksa laittaa tukkaa? Tai säärikarvat on ajamatta, kuka niitä katselee? Iän tuoma varmuus tiputtaa turhat kriteerit pois ja jäljelle jää vaan ne oikeasti tärkeät asiat. Ehkä tätä voisi alkaa soveltaa jo vähän nuorempanakin, karsia niitä omia vaatimuksia. Oltais sekä aikuiset että lapset onnellisempia.
