5.5.2018

Ärsyttävät, iloiset ihmiset

Sateenkaaria, vaahtokarkkeja ja meditaatiota! Aah, elämä on niin parasta ja ihanaa! Asenne ratkaisee ja hymyllä pärjää aina!

Blarh.

Tiedättekö tilanteen, kun itseä ei oikeasti napostele. Ei huvita eikä kiinnosta. Tekisi mieli irvistää ja viskaista pisintä sormea sillai puolivahingossa läsnäoleville. Ei, en halua olla ilkeä tai epäkohtelias. Mutta ärsyttää ne yli-iloiset ihmiset, joilla ei ilmeisesti ole huolenhäivääkään ja kaikki on aina niin jees.

Mä myönnän ihan suoraan, että aina ei ole kevyt fiilis. On päiviä, kun mieli on musta ja tekee mieli hieroa mutakakku vastaantulevan naamaan. Ja silloinkin kun on hyvä päivä, en välttämättä osaa suhtautua ihan kaikkeen positiivisesti, kannustavasti ja avoimesti. Vaikka kuinka yritän opetella positiivista ajattelutapaa ja oikeanlaista elämänasennetta, ylionnellisuus ärsyttää toisinaan. Tasapainoiseen arkeen kuuluu mun mielestä molemmat puolet: negatiivisuus ja positiivisuus. Yli-iloisuus ja ikuinen positiivisuus tuntuu siis vähän teeskennellyltä.

Täydellisten ihmisten epätodellista elämää

Varsinkin somessa tähän törmää aika paljon. On ihmisiä, jotka antavat itsestään superonnellisen ja lähes täydellisen mielikuvan. Kaikki on kaunista, siloiteltua ja niin ah-ihanaa. Aina löytyy joku positiivinen elämänohje, aamupalasmoothiet on aina terveellisiä, treeni kulkee ja vaatekaappi on ilmeisesti täynnä vain kauniita vaatteita. Päivä on ihana vaikka taivaalta sataisi koirankakkaa ja kaikki vaikeudet on tehty voitettaviksi. Missä on näiden ihmisten todellisuus hä? Ei kai kenenkään elämä oikeasti ole aina niin onnellista ja ihanaa?

Ehkä se sitten on sitä. Teeskentelyä. Jonkinlaista suojakuorta ja uskottelua itselle, että kaikki on aina niin hyvin. Halutaan sulkea pois kaikki ärsyyntyminen, kiukku ja negatiivisuus. Miksi ei voi myöntää reilusti, että nyt kyllä ärsyttää tuo linnunlaulu. Kerpeleen sirkuttajat.

Asioilla on aina kaksi puolta – suosi molempia

Kyllähän mäkin haluaisin olla aina iloinen ja suhtautua positiivisesti kaikkeen. Helpompaahan se olisi. Mutta kun ei se ole realistista. Ihan kaikkia asioita ei voi paikata hattaralla vaan joskus on ihan tervettäkin olla vähän down, kiukkuinen, vastahakoinen ja angstinen. Eikä aina ole kyse edes isoista jutuista vaan ihan perusarjesta: Jos lapsi tiputtaa maljakon lattialle sen jälkeen kun varoitin miljoona kertaa, miksi siihen pitäisi suhtautua jotenkin kehittävästi? Kun oikeasti sitä huutaa kakaralle pääpunaisena ja lopulta päätyy siihen “olen huono äiti” -moodiin. Miksi pitäisi esittää jotain muuta? Eikö se negatiivisuus ja huono käytös ole yhtälailla elämää, joka sen lapsen on hyvä nähdä?

Eihän hetkittäinen negatiivisuus vielä tee kenestäkään ikävää ihmistä. Voit silti olla iloinen, kannustava ja onnellinen tyyppi vaikka välillä vähän sapettaakin. Sen negatiivisuuden näyttäminen kuitenkin helpottaa siitä fiiliksestä ulospääsyä ja antaa muille vähän toivonkipinää: ei tuokaan ole täydellinen. Tunteita ne ovat yhtälailla kaikki, miksi siis pitäisi padota niitä “huonoja” fiiliksiä?

Kuten varmaan jo huomasittekin, mulla on nyt vähän huono fiilis. On ollut jo muutaman päivän. Syitä on monia, osa huonoja ja osa taas oikeinkin ymmärrettäviä. Mieli olisi tehnyt puskea joku ihanan lämminhenkinen tsemppipostaus, kuinka vaikeudet voitetaan ja hymyllä pääsee aina pitkälle. Mutta kun nyt on hymy pyllyssä ja se ei sieltä kovinkaan pitkälle etene (tai ainakaan toivottavasti). Miksi siis olisin esittänyt jotain muuta, kuin mitä nyt olen? Ehkä tässä on teille nyt parempaa vertaistukea: ketuttaa niin sikana! Ryvetään nyt hetki huonossa fiiliksessä, niin tuntuu sitten se nousukausi taas entistä paremmalta.

Ps. Olisin laittanut tähän kuvia mun nyrpeästä naamasta. Mutta mulla on vaan tollasia iloisia kuvia koko puhelin täynnä. Ärsyttää sekin.