Älä laihduta tänään(kään)
Eilen vietettiin Älä laihduta päivää. Mä olen laihduttanut varmaan siitä saakka, kun täytin 11. Muistan erään illan, kun tanssimme poikien kanssa Rednexin Wish You Were Here -biisiä ja tanssikaverini huomautti painostani. En ollut erityisen isokokoinen mutta kaverini olivat pienikokoisia. Näytin siis jättiläiseltä heidän rinnallaan. Siitä saakka olen enemmän tai vähemmän laihduttanut tai vähintään ajatellut laihduttamista. Se on koko ajan päässä ajatuksena ja olo tuntuu jatkuvasti keskeneräiseltä. Ihan niinkuin odottaisin vapautusta tästä kehosta, että oikea elämäni voisi alkaa. Hullua, eikö?
En muista koska viimeksi on ollut pidempi ajanjakso, jolloin olisin oikeasti ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Aina mielessä on ollut vähintään haave laihtumisesta tai jostain muusta “parempaan suuntaan kehittymisestä”. Toki itseään kannattaa ja saa kehittää, mutta kannattaisi välillä miettiä omia motiivejaan. Kehitänkö itseäni koska rakastan kehoani? Vai puskenko itseäni väkisin johonkin muottiin? Onko laihduttamisesta tullut osa identiteettiäni, enkä enää osaa erottaa diettaamista ja hyvinvointia toisistaan?
Jatkuva kyttääminen estää näkemästä metsää puilta
Joka kevät innostun puutarhahommista. Kitken, kylvän, istutan, kuopsutan ja lannoitan koko kesän läpeensä. Homma ei koskaan lopu ja välillä pusikoissa saa kyykkiä aamusta iltaan. Aina on joku paikka täynnä rikkaruohoja tai joku kasvi väärässä paikassa. Jatkan tätä samaa oravanpyörää joka vuosi, koska jonain päivänä toivon saavani palkinnoksi mahtavan kukkaloiston.
Viime keväänä kyllästyin ja annoin puutarhan vaan olla. Ja tiedättekö mitä? Se kukki kauniisti. Se oli todennäköisesti kukkinut kauniisti joka vuosi, mutta en vain nähnyt työni tulosta touhottaessani voikukkien kimpussa. Näin joka paikassa vain korjattavaa ja muokattavaa, enkä keskittynyt siihen mitä jo olin saanut aikaan. Mutta nyt: nautin pihastani ilman sitä jumalatonta stressiä pihanhoidosta. Ihan sama vaikka vähän koiranputkea tuuppaisi pionien sekaan, kasveja yhtä kaikki.
Ikuiselle laihduttajalle käy vähän samoin, kun mulle puutarhani kanssa. Kun projekti on koko ajan päällä, ei enää näe metsää puilta. Pää täyttyy “sitten kun” ajatuksista eikä enää osata nauttia nykyhetkestä. Siitä ikuisen laihduttajan moodista voi olla tosi vaikea purkautua pihalle, kun sitä on harrastanut parhaassa tapauksessa jo vuosikymmenen. Välillä tekee hyvää pysähtyä ja edes sen yhden päivän ajan antaa vaan olla. Ehkä sitä voisi jopa ajatella, että tarvitseeko sitä laihdutusta elämäänsä ihan oikeasti? Kilomäärä ei kuitenkaan ketään suoraan onnelliseksi tee. Pahimmassa tapauksessa vaan menettää paljon onnellisia hetkiä, kun ei enää osaa irroittaa silmiään omasta selluliitistään.
Laihduttaminen ei ole elämäntehtävä, joka määrittelee sua
Sinänsä surullista, että tarvitsemme erikseen määrätyn päivän muistuttamaan meitä, että laihduttaminen ja painon kyttääminen ei ole elämäntarkoitus. Laihduttamisesta on tullut tehtävä, joka pitää suorittaa aina keväällä, syksyllä ja joulun jälkeen tai muuten saa leiman otsaansa: laiska ja paksu. Jos et laihduta tai ainakin pyri laihduttamaan tai muuten seuraa aktiivisesti painokäyrääsi, olet välinpitämätön ja itsekuriton. Eihän se niin oikeasti mene! Ei laihduttaminen ole mikään itsekunnioituksen mittari, päinvastoin! Joskus suurempaa rakkautta itseään kohtaan on olla armollinen ja arvostaa sitä tämänhetkistä olomuotoa. Ei aina tarvitse pyrkiä parempaan vaan voi reippaasti todeta, että minä riitän just tällaisena.
Lue myös nämä:
Onko painolla oikeasti mitään väliä?
*****
Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen