Äiti menee nyt!

Äitii, taasko sä jätät meidät! Pitääkö sun joka päivä olla jossain?

Tällä viikolla on ollut taas tämä kausi. Väkisinkin koen huonoa omaatuntoa menoistani, kun kotiin jää kaksi äidin ikävässä riutuvaa lasta. Saako äiti mennä? Voiko vaan kääntää selkänsä ja mennä menoihinsa?

Mun miehellä on reissutyö ja välillä tuo saattaa työnpuolesta olla viikonkin pois kotoa. Siihen päälle vielä maratonjuoksut ja nyt tulevat triathlon -treenit, joten voitte uskoa että välillä miestä ei pahemmin kotona näy. Toki häntä kaivataan kotiin ihan yhtälailla mutta miten musta tuntuu, että juuri mun poissaolo saa välillä aikaan maailmalopun…

Menihän tässä monta vuotta niin, että olin kotona. Aina. Olin paikalla luonnollisesti äitiyslomien ajan mutta myös pitkään jo töihin paluun jälkeen. Tein alkuun vain 6h työpäivää, jotta voisin olla kotona enemmän. Harrastuksia ei ollut eikä pahemmin muitakaan menoja. Joskus kävin ruokakaupassa yksin. Lapset ilmeisesti oli tyytyväisiä mutta itse kaipasin usein sitä omaa elämää.

Sä et koskaan enää oo mun kaa

Nyt kun niitä menoja viimein on, joudun välillä kiven ja kuoren väliin noiden ipanoiden kanssa. Treeni alkaisi vartin kuluttua ja jätkä roikkuu puntissa: “Sä et koskaan enää oo mun kaa!” Siinä teet sitten pikaisen päätöksen: perunko vai menenkö. Päätät mennä mutta joudut katsomaan kun romahtamispisteessa oleva lapsi vetisillä silmillä tuijottaa sieluusi kaivertaen sieltä viimeisimmätkin itsearvostuksen rippeet. Vedät oven kiinni perässäsi ja jäät ulkopuolelle hetkeksi kuuntelemaan alkaako muksu ulvomaan kuin yksinjätetty koiranpentu. Tiedät, että jos nyt palaat sisälle, et enää pääse lähtemään.

Mun lapsilla on pätevä isä, joka pärjää kotona niiden kanssa ihan yhtälailla, joten mun läsnäolo 24/7 ei ole tarpeellista. Ja nyt kun lapset ovat vanhempia (10 ja pian 9), pärjäävät ne keskenäänkin. Myönnän, että tällä hetkellä mulla on menoa lähes joka päivä, useimmiten joku liikuntaan liittyvä tunnin tai puolentoista meno. Tämän lisäksi vietän satunnaisesti aikaa ystävien kanssa ja kirjoitan tätä blogia (lähinnä iltaisin). Siinä ne, muuten aika kuluu kotona tai lasten kanssa muuten. Silti, kuulen jatkuvasti lapsilta, kuinka istun vaan koneen ääressä tai jumppaan enkä KOSKAAN ole heidän kanssaan. Huoh.

Onneksi draama on vähentynyt, nyt kun lapset ovat kasvaneet. On viikkoja, jolloin nuo eivät edes huomaa poissaoloani. Tai läsnäoloani. Mutta ei ole ihme, jos äideillä on joskus vähän hankalaa tämä lähteminen! Ei ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että saisi ottaa itselleen sen tunnin illassa aikaa, mutta välillä tämä ajanotto saa ihan hervottomat mittasuhteet. Monesti kun on vielä niin, että lasten lisäksi joutuu huolehtimaan miehenkin toimeentulosta tämän yksinäisen ja turvattoman tunnin aikana?

Tasan ei aina mene onnenapilat. Ehkä mä kostan tämän noille sitten teini-ikäisenä: roikun puntissa kiinni ja ulvon jäämään viettämään koti-iltaa äidin kanssa.