Elämänhallintaa havaittavissa
Just nyt mulla on rauha. Rauha itseni kanssa.
Näitä zen-olotiloja on toki ollut ennenkin. Tasapainoisuuden tunne valtaa mielen kuin jonkinlainen kirkastus, mutta häviää kuitenkin lopulta kuin suklaa leivontakaapista. Jotenkin silti lohduttavaa huomata, että nämä olotilat tuntuvat lisääntyvän ja joka kerta viipyvät hieman pidempään. Olisiko siis jonkinlaista elämänhallintaa havaittavissa?
Salil eka, salil vika. Autossa istuu hikinen sika.
Tulin juuri salitreeneistä PT:n kanssa. Toistojen lomassa tulee supistua kaikenlaista ja siinä lantionnostojen välissä pohdittiin taas kerran tätä elämänhallinnan vaikeutta. Ja sitä, kuinka paljon itseasiassa arjessa menee uusiksi, kun elämää laitetaan remonttiin. Ei sitä oikein etukäteen ymmärrä. Eikä myöskään jälkikäteen.
Rehellisesti sanottuna kuvittelin löytäväni täydellisen onnen laihduttamalla. Että kaikki se epämukavuus, itseinho ja epävarmuus johtuisi niistä rasvakiloista. Kun niistä pääsisi eroon niin Simsalabim ja olisin viehättävä ja elämänhaluinen naiseuden perikuva. Yllätyksenä tuli, että hoikistuminen ei ollut oikotie parempaan itseeni.
Toki pienempi massa ympärillä on ihan mahtava juttu ja osaan arvostaa tätäkin. Mutta köyhäksi olisi kehollinen itsetunto jäänyt, jos olisi jäänyt tyytyväisenä makaamaan vain siihen laihdutuksen jälkeiseen euforiaan. Nyt huomaan, että tarvitaan paljon muitakin rakennuspalikoita, jotta tämän zen-fiiliksen saisi pysymään. Ihan kaikkia palikoita en ole vielä löytänyt mutta taidan saada jo jonkinlaisen rakennelman aikaan.
En osaa sanoa, onko mun sisällä aina asunut tällainen ihminen kuin nyt. Että oliko tämä sisäinen onni vaan suljettuna sinne läskikuoren sisään. Vai olenko oikeasti onnistunut kehittämään tämän fiiliksen itselleni? Saatoinhan mä sillon lihavanakin olla onnellinen –ja varmasti olinkin– mutta en sillä tavalla kuin nyt. Sitä oli onnellinen perheestä, ystävistä, kukkasista ja kesäilloista. Nyt olen onnellinen noista kaikista JA itsestäni.
Näen kyllä edelleen kehityksen kohteita. Ne kesäkilot. Ja se roikkuva mahanahka. Mutta ehkä itsensä rakastamisen ei tarvitse sulkea pois itsensä kehittämistä.