Paluu tankotunneille
Muutama viikko sitten se viimein tapahtui: paluu tankotunneille. Klikkasin itseni varausjärjestelmästä illan tunnille ja pieni kivi vierähti rinnasta: nyt mä pääsen takaisin! Vasta tovi jälkikäteen aloin jännittämään.
Pitkä tauko varmasti tuntuisi. Entä jos en enää osaa mitään? Ja kuinka paljon mun nirunaruiksi kuihtuneet hauikset haittaisivat? Jos en enää jaksa pitää kiinni, vaan otteen pettäessä lentelen ympäri lattioita kuin muovipussi tuulessa? Ja apua, entä jos sinne on tullut uusia ihmisiä? Nehän luulee mua aloittelijaksi. Tai vielä pahempaa, entä jos sinne on hitsaantunut uusi jengi ja mä olen ihan tipahtanut porukasta? Ja se kivun määrä kun nahka rullaa tankoa vasten, miten siihen taas tottuu?
Tankotunnit on pitkään olleet mulle arjen terapiaa. Se yksi tunti päivästä, jolloin en keskity mihinkään arkiseen vaan ajatukset uppoaa täysin siihen omaan tekemiseen. Olen kokenut tunneilla käyvän porukan omakseni ja tuntenut kuuluvani joukkoon. Nyt mä ihan oikeasti pelkäsin, että entä jos se ei enää tuntuisikaan samalta? Jos aikaa olisi mennyt niin paljon, että siihen samaan fiilikseen olisi vaikea päästä kiinni? Mä olisin ihan hukassa, jos näin kävisi.
Vähän ahdistuneena kaivoin shortseja kaapista. En muistanutkaan, kuinka lyhyet ne oli. Kiskoin puntteja alaspäin ja ihmettelin, miksi ne nyt tuntuivat jotenkin liian paljastavilta. Olinhan näissä samaisissa pökissä treenannut ennenkin. Mutta niin vaan oma silmä oli ehtinyt tottumaan kokopitkiin trikoisiin ja paljas sisäreisi tuntui irstaalta. Taisi vähän pakarakin kuikistaa puntin alta, niin lyhyet ne oli. Vetäisin lämmittelyhousut jalkaan ja orastava ujous helpotti jonkin verran. Yllätyin, kuinka paljon tankoilun puute oli vaikuttanut mun keholliseen itsevarmuuteen. Ei ennen nimittäin haitannut selluliitit mutta nyt ilmeisesti haittasi.
Tunnin jälkeen hymy tuntui korvissa asti. Kyllä. Edelleen mä rakastan tätä.
Osa peloistani kävi kuitenkin toteen. En jaksanut enkä pysynyt tahdissa kuten ennen. Ote ei pitänyt, hiki virtasi ja liikkeradat eivät auenneet. Olo oli kuin jäisellä kalapuikolla. Vaikka tiesin joutuvani jonkin verran ottamaan takapakkia, tuli vähän yllätyksenä kuinka nopeasti sitä olikin tipahtanut. Salitreeni oli tehnyt mun alakropasta jäykän, yläkroppa oli voimaton ja kämmenten puristusvoima oli vaan murto-osa entisestä.
Piti tehdä oikein töitä itsensä kanssa, ettei antanut takapakin painaa mieltä matalaksi. Olisi ollut niiiin helppo jättää nyt koko leikki kesken, vaihtaa lajia vaikkapa pistesuunnistukseen. Onhan se ihan luonnollista, että jokainen haluaa kehityksensä olevan lineaarista ja tällainen tipahtaminen kyllä syö naista. Olisi oikeasti helpompaa vaan antaa olla, kuin käydä toisen kerran samat askeleet läpi. Turhauttavaa.
Aiemmin mä olen vastaavissa tilanteissa lopettanut, vähän kaikissa asioissa. Nyt kuitenkin tämä on mulle niin tärkeää, että en ole valmis siitä luopumaan. Hakataan sitten vähän päätä seinään, jos se sen vaatii. Ehkä tässä on se syy, miksi kannattaa harrastaa liikuntaa ilon eikä pienemmän BMI:n vuoksi: kivoista asioista haluaa pitää kiinni ja niiden pysyvyys arjessa on todennäköisempää.
