Poikkeuksellinen aamu
Kello on 6.32. Havahdun miehen liikehdintään alakerrassa ja vilkaisen kelloa. Herätys soi 4 minuutin kuluttua. Mietin mahdollisimman kivutonta tapaa nousta sängystä –asteittain raaja kerrallaan? Vai rytinällä? Ihan sama mikä tyyli, kamalaa siitä tulee joka tapauksessa.
Mä en herää aamulla. En todellakaan. Tänään kuitenkin oli vähän erilainen aamu.
Uhosin eilen miehelle, että tänään alkaneen Go Fat Go dieetin myötä heräisin aamulla aamulenkille. Vähän sillai puolitosissani sitä ääneen puhuin. Mutta enhän mä voinut enää sanaani syödä; en olisi kestänyt sitä kettuilun määrää jos olisin heti ensimmäisenä aamuna poikennut ohjeista.
Joten 7 minuuttia myöhemmin astuin ovesta ulos.
Ei ollut erityisen nätti keli. Linnut eivät laulaneet eikä lumi narissut ihanasti jalkojen alla. Hautauduin syvemmälle takin sisään ja vastentahtoisesti laitoin tossua toisen eteen. Koirakin taisi olla tilanteesta sekaisin: kuin liikaa vauhtia saanut biljardipallo se poukkoili vasemmalta oikealle, jättäytyen välillä nuuskuttamaan taakse niin, että sain kiskoa sitä mukaan. Sieltä se sitten pinkaisi etunenään ja pysähtyi suoraan mun jalkojen eteen, niin että kompastelin muutenkin liukkaalla tiellä entisestään. Huoh. Ai tästä pitäisi nauttia? Kuuma. Kylmä. Väsyttää. Laskin montako keräämätöntä koirankakkakasaa oli jätetty lenkin varrelle. Kyllä minä niin mieleni niistä pahoitin.
Kotiin palatessani kello on edelleen liian vähän. Mulla on kerrankin aikaa. Yleensä kitkutan töihin lähtöä viimeiseen asti ja pakkaan monesti meikit mukaan – meikkaan sitten jossain kohtaa päivää töissä. Mutta nyt kerkiän jopa vetelemään vähän eyelineriä ja lähden töihin ajoissa. Tai no. Vähemmän myöhässä kuin yleensä.
Töissä huomaan jotenkin olevani virkeämpi. Päivä ei tunnu ollenkaan perusmaanantailta ja saan enemmän asioita aikaiseksi. Ruokailujen toteuttaminenkaan ei tunnu vaikealta, hyvin uppoaa valkuaiset, porkkanat ja rahkat. Löydän itseni vähän rehentelemästä työkavereille, että meikä kävikin jo aamulenkillä ja tässä on mun eväät grammalleen punnittuina. Aistin pientä ylpeyttä itsestäni.
En lupaa, että aamulenkit jäävät mun arkeen. Mutta tekee hyvää välillä näyttää itselleen, että itseasiassa pystyy moneen sellaiseen asiaan, mihin ei kuvitellut pystyvänä. Sitä luulee että ei voi herätä lenkille. Mutta oikeasti ei ole olemassa mitään konkreettista estettä, miksi ei muka voisi. Ne esteet on ihan oman pään sisällä kehitettyjä tekosyitä. Pinttyneitä tapoja. Tottumuksia.
Elämäntapamuutoksen tai tällaisen pienemmänkin mittakaavan muutoksen edessä moni etukäteen jo torpedoi oman onnistumisensa.
”Ei mun itsekuri kuitenkaan riitä”
”En pysty olemaan ilman sokeria”
”En osaa juoda vettä”
”Mulla on niin kiireinen arki, etten ehdi syömään kunnolla”
”Mulla on niin huono kunto, etten pysty harrastamaan liikuntaa”
Kuinka paljon sitä oikeasti saakin aikaan, kun jättää huomioimatta nämä ”En voi/ En pysty/ En osaa” -ajatukset! Sitä voi äkkiä huomatakin, että perhana: mähän pystyn tähän!
