Rakastaako lihava oikeasti itseään?
Sain palautetta. Tuo palaute oli varmaankin tarkoitettu rakentavaksi kritiikiksi ja periaatteessa ymmärrän lukijan pointin eikä hän väärässä ollut. Sinänsä kyse ei siis ollut ilkeilystä tai tahallisesta ärsyttämisestä. Asioilla on aina useampi puoli ja mielipiteitä mahtuu koriin monenlaisia, eikä kukaan ole välttämättä sen enempää oikeassa kuin toisetkaan. Ja aina hienoa, jos joku juttu herättää keskustelua! Mutta asia jäi vaivaamaan.
”Ihminen joka altistaa itsensä lihavuudelle, altistaa itsensä myös tulevaisuudessa sairauksille. Se ei ole itsensä ja kehonsa rakastamista.”
Voiko ylipainoinen ihminen oikeasti rakastaa kehoaan? Saako ylipainoinen ihminen toimia esimerkkinä muille? Onko ylipaino aina merkki ihmisestä, joka ei osaa arvostaa kehoaan?
Et rakasta itseäsi jos olet lihava
Mua vähän ahdistaa ajatus, että kehorakkaus olisi sidoksissa rasvaprosenttiin. Että itseään ei oikeasti rakasta, jos on lihava? Onhan se totta, että kehoa ei ole tarkoitettu ylipainoiseksi. Ylimääräinen paino on terveydelle haitallista ja jopa vaarallista, silloin kun sitä on paljon. Näin ollen voitaisiin joo ajatella, että itseään aidosti rakastava ihminen ei anna kehonsa joutua tuohon ylipainon aiheuttamaan ”shokkitilaan”.
Mutta mistä lähtien rakkauden kohteen on tarvinnut olla täydellinen? Eihän parisuhteessakaan rakasteta, koska toinen on täydellinen. Vaan rakastetaan niitä toisen vikoja ja epäkohtia myös. Ihan samalla tavalla omaa kehoaan voi rakastaa – niistä läskeistä ja roikkutisseistä huolimatta.
”Puhuit, että haluat antaa itsestäsi kehoaan ja itseään rakastavan esimerkin. Onko tunteensa sokerisiin herkkuihin hukuttava ihminen itseään ja kehoaan rakastava?”
Kuka saa rakastaa kehoaan?
Ja vaikka ne omat elämäntavat eivät nyt edustaisi oppikirjamallia, ei se tarkoita etteikö silti haluaisi keholleen hyvää. Kehostaan voi huolehtia niin monella tavalla eikä ylipaino mielestäni ole mitenkään ainoa kriteeri kehorakkaudelle. Yhtälailla voitaisiin ajatella että rakastaako tupakoiva itseään? Tai sellainen, joka syö lisäaineita? Tai kasvissyöjät; ihminen on kuitenkin luontaisesti sekasyöjä. Tai maratoonarit: polvivammoja, rasitusmurtumia ja sisäelinongelmia. Entä stressaavat ihmiset, paljon lääkkeitä syövät, istumatyötä tekevät? Rakastavatko hekään oikeasti kehoaan? Missä menee se raja, kuka on terveellinen ihminen ja kuka ei? Kenen elämäntavat oikeuttavat kehorakkauteen?
Ja sitten tämä esimerkkinä toimiminen. En missään kohtaa ole kannustanut teitä ahtamaan sokeria kiduksiinne. En kannusta ylipainoon enkä ohjeista elämään ihan täysin pellossa. Mutta. Voin toimia esimerkkinä siinä, että itselleen voi olla lempeä. Että voi hyväksyä niitä omia virheitään. Ja siinä, ettei elämä ole aina niin helppoa vaan oikeasti aikamoista eestaas palloilua. Sen tasapainon löytäminen ei käy helpolla, toiset hakee sitä koko elämänsä. Siinäkin voin olla esimerkkinä: voin kannustaa kehittämään itseään mutta niin, ettei nykyistä kehoaan tarvitse kuitenkaan hävetä. Meidän kaikkien ei tarvitse olla samasta puusta veistettyjä eikä kenenkään tarvitse olla yksin näiden kehokriisiensä kanssa!
”Itsensä arvostamista ei ole ahtaa kamalaa kasaa sokeria kehoonsa”
Ylipainoinen ihminen ei automaattisesti ole sokerihiiri
Ja en hukuta tunteitani sokerisiin herkkuihin. Voi sillä kanafileelläkin lihoa, ei siihen aina sokeria tarvita. Ja mun tunteet on kyllä aika tarjottimella, ei niitä kauheasti ole tullut hukuteltua. Ylipaino ei automaattisesti tarkoita kamalaa kasaa sokeria, rasvaa ja tukahdettuja tunteita. Voi liikkuvainen ja salaattiakin syövä ihminen olla ylipainoinen. Kyse on kuitenkin kalorinsaannin ja -kulutuksen balanssista, joka voi horjua ihan sillä perus ruuallakin. Eipäs siis luokitella ylipainoisia ihmisiä heti sokeri- ja pullahiiriksi.
Rakasta kehoasi, läskeistä huolimatta
Itsensä rakastaminen ei ole kiinni ulkonäöstä tai syötyjen pullien määrästä. Itseään voi ja saa arvostaa, vaikka vatsa pullahtaisikin farkkujen vyötärön yli. Toki välillä tekee hyvää ajatella, voisiko se keho paremmin ilman tätä siideriä ja pitäisikö sittenkin ottaa rappuset hissin sijaan. Mutta älkää nyt herrantähden lakatko rakastamasta kroppaanne ylipainon takia! Sen sijaan rakastakaa sitä ylipainosta huolimatta.
Lue myös nämä:
Kesä tulee – Tässä vinkit upeaan kesäkuntoon!
Laihdutuskuvia
*****
Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen
Hyvä kirjoitus jälleen kerran! Nämä ”hyvää tarkoittavat” kommentoinnit, joiden mukaan itseään ei saa rakastaa, jos painoindeksi ei ole optimaali, tuntuu riittävän valitettavan paljon. Ehkä siellä takana on myös oma pelko omasta painosta. Kuinkahan paljon yhteiskunnan rahaa menee masennuksen myötä johtuvaan työkyvyttömyyteen, lääkkeisiin ja terapiaan, kun lihavan täytyy joidenkin mielestä inhota itseään? Ei ne pelkästää ole suoraan ylipainosta johtuvia sairauksia, jotka kuormittavat kuntien rahakukkaroa. Muistettava on, että kaikki normaali paino ei takaa sitä, että olisi terve/terveelliset elämäntavat. Jos armollisuuden ja rakkauden itseään kohtaan löytää vasta puntarin näyttäessä tarpeeksi vähän, on se rakkaus aika ailahtelevaan asiaan sidottuna. Elämässä voi käydä ihan mitä tahansa ja usein käykin.
Hei! tavallaan tuo kommentti oli karu, mutta näen myös jonkinlaisen pointin. Totta kai itseään saa, voi ja pitää rakastaa minkä kokoisena vain. Ja toki monet voivat pitää itsestään hieman suuremmalla rasvaprosentilla enemmän, missä ei ole mitään vikaa todellakaan. Sen pointin ymmärrään, että jos altistaa itsensä ylipainolle, lisää riskiää sairastua ylipainosta johtuviin sairauksiin. Totta kai itseään edelleen rakastaa, mutta tällöin ei edistä terveyttään, eikä huolehdi kehostaan parhaalla mahdollisella tavalla. Samoin voisi ehkä ajatella, että jos tarjoaa lapselleen epäterveellistä ruokaa, minkä takia lapsi lihoo epäterveellisen paljon, ei edistä lapsensa terveyttä, mutta tokihan lasta rakastaa yhtä paljon. Ehkä ulkonäöstään/itsestään pitäminen ja itsestään huolehtiminen/ terveyden edistäminen meni sekaisin tässä.