Minut itseni kanssa

Minut itseni kanssa – vihdoin, mutta matka jatkuu edelleen…

Muistan kuinka kaksikymmentä vuotta sitten missivuoteni aikana puin päivittäin ylleni jakkupukuja, kotelomekkoja ja muita huomattavasti omasta vapaa-ajan tyylistäni poikkeavia vaatteita. Vahva meikki peitti kasvoni ja hiukset olivat useimmiten nutturalla, joka oli aina siisti ja virheetön. Keikalle lähtiessäni puin päälleni eräänlaisen rooliasun ja naamarin, joka peitti oikean Karitan. Sen nuoren naisen, joka oli epävarma itsestään ja joka niin kovin toivoi, että hänestä pidettäisiin ja että hän riittäisi.

Tuo nuori nainen Kuopiosta oli saanut lehdiltä kuulla jo olevansa tylsä – liian sitä, liian tätä ja ehkä jopa virhevalintakin Miss Suomeksi. Ehkä juuri siksi yritin silloin täyttää kaikki odotukset mitä minulle asetettiin ja tavoittelin aina täydellistä suoritusta, jotta kukan ei voisi ainakaan siitä moittia. Olin nuori tyttö pienemmältä paikkakunnalta, joka ei muutamaa kaukomatkaa lukuunottamatta ollut juuri matkustellut. Jo pienenä minua oli vertailtu koulusuorituksissani toisiin – ei koskaan kotona, mutta muualla kyllä. Itsetunto ei ollut häävi ja yhtäkkiä alkanut julkinen arvostelu satutti joka kerta. Kotona kyllä tuettiin ja kannustettiin aina, mistä kiitän vanhempiani edelleen. Samanlaisen kannustavan, aidon,turvallisen ja rohkaisevan kodin haluan tänä päivänä tarjota myös pojalleni. Turvallisesta ja rakkauden täyttämästä lapsuudestani saan kiittää että tänä päivänä olen minut itseni kanssa. Siitä, ja paljon muusta vanhemmilleni kiitos.

Missivuosi meni ja matka matkui. Olin teoillani osoittanut etten ole “turha julkkis”, sain hyviä töitä, kiitosta rautaisesta ammattitaidostani ja minulle tarjottiin mahtavia mahdollisuuksia eri aloilta. Minuun luotettiin ja minua arvostettiin – se sai minut hiljalleen uskomaan etten ole yhtään huonompi kuin kukaan muukaan. Itsetunto alkoi hiukan vahvistumaan huomatessani, että aina kun kuuntelen sisäistä ääntäni ja teen päätökset sen pohjalta ja virheitä pelkäämättä, kaikki menee hyvin. Voin seistä sanojeni takana, toimia sydämeni enkä egoni ohjaamana ja nauttia kaikesta mitä teen ilman kateutta tai vertailuja. Olo lähti kevenemään…

Nuorempana suoritin kaikkea; urheilua, ravintoa, parisuhdetta – oikeastaan koko elämää. Tuntui turvalliselta ottaa ohjat omiin käsiini – silloin minua ei ainakaan voitaisi millään tavalla satuttaa. Kolmenkympin tienoilla aloin kiinnostumaan itsestäni ja kyselin, ehkä ensimmäistä kertaa itseltäni, kuka oikeasti olen ja mitä todella haluan? Ymmärsin, ettei vastaus voi tulla keneltäkään muulta tai ulkopuolelta – se löytyy sisältäni. En halunnut enää elää muiden toiveiden kautta, vaan omaa elämääni ja itsestäni käsin. Pelotti luopua ja päästää irti asioista, mutta ymmärsin, että saadakseni jotakin minun oli osattava luopua jostakin. Oivalsin, että minun tulee käydä läpi ja hyväksyä kaikki erilaiset tunteet, päästää irti vertailusta ja toisten miellyttämisestä sekä asioista, jotka eivät vie minua eteenpäin ja estävät kehittymästä. Lähdin sisäiselle matkalle, jolla olen edelleen…

On ollut opittava olemaan hiljaa, jotta on voinut kuulla

Minun on ollut opittava olemaan hiljaa, jotta kykenen kuulemaan sisäistä puhettani ja itseäni. Sisältä löytyvät vastaukset jokaiseen elämänkäänteeseen, on vain osattava kysyä oikeita kysymyksiä, antaa tilaa, olla rohkea ja kuunnella. Se on matka sisäänpäin, menneisyyteen, tähän hetkeen ja syvimpiin tuntemuksiin – pelkoihin, iloihin, intohimoihin, tarpeisiin, puutteisiin, vihaan, rakkauteen… mitään poissulkematta ja kaikelle rohkeasti avoinna. Etenin kerros kerrokselta syvemmälle ja eteenpäin, kuin olisin kuorinut sipulia. Välillä pelotti ja ahdistikin, huomasin myös selitteleväni toimintaani itselleni ja keksimällä jopa valheellisia tarinoita, joita itselleni sitten sepittelin. Aloin oppia ja oivaltaa itsestäni paljon. Päädyin myös opiskelemaan elämäntaitoja Valmentamon Life Coach kouluun, jonne minut ohjasivat palava halu oivaltaa ja oppia asioita itsestäni sekä valmentajana halu auttaa myös muita.

Nykyään elän oman näköistäni elämää. Inspiroin, autan ja motivoin ihmisiä voimaan hyvin. Teen sitä valmennuksillani, luennoilla, retriiteillä, täällä blogissa, kirjoillani ja sosiaalisessa mediassa. Edelleen sorrun suorittamiseen, pelkoihin epäonnistumisesta ja asioiden tekemiseen hyväksyntää hakien, mutta enää harvemmin. Sekin on ok, eikä siinä ole mitään pahaa – päinvastoin on hienoa, että tarkkailen toimintaani ja huomaan, mikä ohjaa sitä. Pyrin toimimaan sydämestäni käsin ja nauttimaan elämästä ilman vertailuja ja ulkoapäin tulevaa ohjailua. Tänä päivänä myös pukeuden juuri niin kuin haluan ja viihdyn vaatteissani, jotka kuvastavat persoonaani ja tuovat minulle iloa ja joissa minun on hyvä olla. Nautin myös päivittäin hiljaisuudesta itseni ja ajatusteni kanssa – se on eräänlaista rohkeutta, jonka jokaiselle soisin. Hiljaisuudessa on mahdollisuus tavata, ehkä ensimmäistä kertaa itsensä – hän, joka hiljaa toivoo, että hänet huomioitaisiin, ja että häntä kuunneltaisiin. Kuunteletko?

Olemme kaikki, joka ikinen meistä, ihanasti erilaisia. Toista täsmälleen kaltaistasi ei ole – juuri erilaisuutemme kautta olemme kaikki pohjimmiltaan samanlaisia. Pukeutuminen on osa mahdollisuutta olla minut itseni kanssa. Sinulla, minulla – meillä kaikilla on mahdollisuus ja oikeus päättää miten haluamme pukeutua, sillä muoti kuuluu kaikille.

Voitko sinä sanoa: “Olen minut itseni kanssa”? Jos, niin miten se näkyy sinussa? Miltä se tuntuu ja missä se tuntuu?

Lisää Prisman minut itseni kanssa -kampanjasta ja muun muassa Antti Tuiskun tarinan voit lukea täältä.

Sinä riität ja olet arvokas – juuri sellaisena kuin olet. Juuri nyt sinulta ei puutu mitään – tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Iloa, voimaa ja rohkeutta,
Karita

kuvat: Emma Ronkainen / Vaatteet Prisma / kuvauspaikka Hanko

Lisää iloa, inspiraatiota, reseptejä, kauneutta ja paljon muuta löydät aiemmista postauksista – selaile siis myös niitä!

Rakkauskirje…

Olisi ilo jos tapaisimme myös somessa: Instagram @karitatykka | Twitter @karitatykka | Snapchat karita-tykka ja FB

kiitos!