Ylikuntoa ja someahdistusta

Välillä tuntuu, että tämä kasvoton nettimaailma ahdistaa. Tämä bloggaaminen ahdistaa.

Mä istun töissä kaiket päivät tällä suloisella persuksellani. Tuijotan sinistä tietokoneen näyttöä ja hakkaan näppäimistöä. Kotona sitten jatkan sitä aivan samaa: kirjoitan blogia, päivitän somea ja vastailen kommentteihin. Illalla vielä viimeisenä tarkistan sähköposteja ja viimeistelen hastageja.

Viimeaikoina olen huomannut, kuinka sormet kramppaavat lyhyenkin kirjoittelun seurauksena ja nakit hakkaavat kirjoitusvirheitä soljuvan tekstin sijaan. Kirjaimet vaihtavat paikkoja ja silmät tuntuvat harittavan rivien väleissä. Päätä särkee. Valvon aivan liian myöhään ja nukun liian vähän. Olin just viikon liikuntatauolla, koska mun niska oli aivan jumissa. En meinannut saada päätä kääntymään ja napsin lihasrelaksantteja monta päivää. Olen myös huomannut, että salailen kotona mun koneella olemista. Läpsäisen kannen läppäristä kiinni kun joku tulee kotiin ja esitän, että olisin muka oikeasti ollut tekemässä kotitöitä. Huolestuttavaa, eikö.

Stressaan pitkistä postausväleistä ja kuvamateriaalin puutteesta. Seuraan Google Analyticsistä reaaliajassa, kuinka paljon musta ja mun teksteistä tykätään. On aika brutaalia huomata, kuinka ohuen langan varassa bloggaaja koko ajan roikkuu: mikä menestyy ja mikä ei? Joskus käy niin, että se sun täydellinen tarina ei kerää ollenkaan lukukertoja ja taas joku aivan huuhaa-teksti nousee somesuosioon. Mitä tästä pitäisi päätellä? Halutaanko sulta ihan tyhjänpäiväistä materiaalia? Jos kirjoittais iltapäivälehtien tyyliin ja koristelisi kaikki postaukset sensaatio-otsikoilla niin tulishan sitä “menestystä”. Mutta onko se sen arvoista? Millainen arvomaailma mulla sillon on?

Luin jostain, että yksi Instagram postaus elää 21 tuntia, Facebook postaus jaksaa kantaa vain 3,5 tuntia. Blogipostaus pysyy elossa noin 2 päivää. Jos siis haluat pysyä ajantasalla ja olla “kuuma peruna” tulee someen tuutata laadukasta ja syvällistä materiaalia käytännössä joka päivä. Entä jos ei vaan jaksa olla koko ajan hereillä? Jos ei vaan huvita olla jatkuvasti keksimässä uusia tageja tai kikkailemassa kuvafilttereillä? Eihän sinne pakko ole mitään julkaista, mutta aika nopeasti se aalto pyyhkäisee ohi – siinä sitten istut housut täynnä märkää hiekkaa ja ihmettelet, missä kohtaa tipuit kyydistä. Kaikki se kova työ menee niin nopeasti hukkaan: surullisen lyhyessä hetkessä sut unohdetaan. Kuvittele lauma labradorinnoutajan pentuja, joille juotetaan Redbullia: sellaisia someseuraajat välillä ovat. Tarvitaan jatkuvaa viihdyttämistä ja aistiärsykettä, muuten lauma repii aukon seinään ja karkaa naapuriin. En oikein aina tiedä, jaksanko ylläpitää tätä laumaa. Onhan siitä verkostosta hyötyäkin ja sinne joukkoon mahtuu myös niitä aivan timanttisia seuraajia, joista tulee sulle vähän kuin virtuaaliystäviä. Mutta siltikin, haluaisin suosia ihan kosketeltavia ihmissuhteita. Sellaisia tyyppejä, joita voit halata muutenkin kuin emojin avulla.

Mä yritän hirveästi opetella sellaista aktiivista arkea. Koitan hakea päivärytmiä, johon kuuluisi sopivassa suhteessa liikuntaa, ystäviä, perheaikaa ja omaa aikaa. Käytännössä kuitenkin joustan jatkuvasti näistä omista prioriteeteistäni, koska istun tietokoneella. Koko ajan on jotain editoitavaa, julkaistavaa, seo-optimoitavaa tai kuvia käsiteltävänä. Käytän luvattoman paljon aikaa ja energiaa siihen, että yritän löytää aikaa ja energiaa. Huvittava paradoksi.

Tykkään edelleen kirjoittamisesta. En vaan tykkää tästä maailmasta, joka sen mukana tulee. Tai onhan siinäkin puolensa mutta yhä enemmän kaipaan arkeen taas sellaista realismia. Oikeita ihmisiä. Oikeita hetkiä. Olen täysin kyllästynyt lavastettuihin Instagram -hetkiin ja dramatisoituihin tarinoihin. Toki onhan se vähän itsestäkin kiinni, kuinka paljon antaa itsestään ja kuinka paljon painoarvoa näille asioille antaa. Omalla kohdallani olen huomannut, että rajan yli mennään aika helposti ja olen onnellisempi, mitä vähemmän pyörin virtuaalimaailmassa. Voisinhan mä jatkaa kirjoittamista edelleen mutta jättäytyä pois somesta ja luopua tietyistä tavoitteista. Kirjoittaisin vain sillon kun siltä tuntuu ja sellaista tekstiä, mikä tuntuu hyvältä just siinä hetkessä. En ole kuitenkaan ihan varma, olisiko tämä periaatteessa sama, kuin että sokeriaddiktille annettaisiin Stevia-sokeria…

Oon ennen tätä viimeksi julkaissut 24.1. Siis kokonaiset 12 päivää sitten, joka on verkossa vähän sama kuin vuosi. Olen siis kai nyt ollut 10 päivää jo unohdettuna, tuon edellä mainitun teorian mukaan. Ensin mä ahdistuin siitä, että väli karkaa liikaa. Tein monta tekstiä luonnoksiin, mutta niistä mikään ei tuntunut hyvältä. Ne oli sellaista väkinäistä soopaa, koska “nyt on pakko julkaista jotain”. Olishan ne voineet jopa kiinnostaa teitä, ehkä niitä olisi luettu paljonkin. Mutta haluanko oikeasti retostella mun kasvisruokavalion aiheuttamalla painonpudotuksella? Otin itsestäni oikein ennen ja jälkeen -kuvatkin, mutta en sitten halunnutkaan niitä julkaista.

Tämän someahdistyksen lisäksi ilmoilla on ollut pientä ylikuntoon viittaavaa oiretta. Oon itseasiassa ennenkin ollut tässä tilanteessa, vaikka en virallisesti myönnäkään ylikuntoa kokeneeni. Eikä tää nyt johdu vaan liikunnasta vaan mukana on aika paljon muitakin asioita, jotka kaatavat kupin nurin. Olen siis vähän pakostikin joutunut karsimaan asioita, ja tämä blogin kirjoittaminen on ollut yksi niistä. Pieni tauko tuntuu tekevän heti hyvää, vaikka edelleenkin kamppailen kyllä asian kanssa.

Mitä mä sitten haluaisin tehdä? Ei oikeastaan hajuakaan. Mutta sen tiedän, että en halua kasvaa ruutuun kiinni ja hukata todellisuutta. En halua olla velvollinen kenellekään muulle, kuin itselleni ja lähimmäisilleni. Haluan, että vapaa-aika on oikeasti vapaata aikaa. Haluan harrastaa, kokkailla hyvää ruokaa ja hankkia elämyksiä. Tietyllä tavalla musta on tulossa ronkelimpi kaikkien asioiden suhteen, mun aika on kallisarvoista enkä halua hukata sitä joutaviin. Voisin ihan hyvin lähteä jonnekin pyhiinvaellusmatkalle kauaksi sivistyksestä ja ihan vaan hengittää. Aika tollanen henkimaailman ajatus, mutta siltä musta tuntuu. Kaipaan jonkinlaista riisuutumista tästä kaikesta. Niin, että jäljelle jäisi vaan ne asiat, jotka ovat oikeasti tärkeitä.

Tässä ei taas ollut mitään erityistä järkeä. Teki vaan mieli sanoa jotain. Antakaa anteeksi, jos olen hiljaisempi. Täällä mä silti edelleen olen! Ehkä tämä tästä ja kohta on taas energiavarastot ladattu täyteen.