Valehteletko painosi?
Mut on nukutettu kerran. Ennen nukutusta anestesialääkäri kysyi paljonko painan. Tiesin vallan hyvin, että tarkka painoluku olisi tärkeä tieto oikean unihiekka-annoksen vuoksi. Mutta suusta pääsikin valhe. Valehtelin painavani viisi kiloa vähemmän.
Olen valehdellut painostani ennenkin. Ja tulen varmaan valehtelemaan jatkossakin. Kilo vähemmän, kaksi kiloa vähemmän. Kunhan se on vähemmän. Todellisuus on pyhä salaisuus, jota ei lausuta ääneen.
Mun valhe olisi voinut olla hyvinkin kohtalokas. Olisin voinut herätä puukko kaulassa kesken leikkauksen, koska anestesia oli mitoitettu 5 kiloa kevyemmälle henkilölle. Jälkikäteen olen miettinyt, miksi ihmeessä koin tarvetta tällaisessa tilanteessa valehdella? Onko häpeä omasta painosta oikeasti niin syvä, ettei sitä totuutta voi edes lääkärille kertoa? Vai onko tässä kyse jostain pinttyneestä periaatteesta, että naisen nyt kuuluu aina vähän pyöristellä lukuaan.
Miksi oikean painoluvun ääneensanominen tuntuu niin pahalta?
Naiselta ei ole soveliasta kysyä painoa. Se koetaan jotenkin epäkunnioittavaksi ja tunkeilevaksi kysymykseksi. Ja onhan se sitä toisaalta. Ehkä painosta valehteleminen johtuukin juuri tästä. Siitä ei ole soveliasta puhua ääneen. Ei saa kysyä eikä saa kertoa. On siis ihan ymmärrettävää, että painoa ei halua kertoa ääneen mutta tarvitseeko siitä silti valehdella? Ja valehdellaanko näissä tilanteissa muita varten vai onko tässä kyse oikeasti itsellensä valehtelemisesta?
Mä en oikeastaan edes osaa hahmottaa, onko joku tietty painoluku paljon vai vähän. Erityisesti jos henkilö on eripituinen kun mä itse. Joten mulle on ihan sama, sanooko joku painavansa 74 vai 77kg. Enkä usko, että moni muukaan osaa hahmottaa toisten painoa sen enempää, varsinkin kun puhutaan muutaman kilon heitosta. Ehkä siis muiden ihmisten takia painosta ei tarvitsisi valehdella, ei kukaan tiedä paljonko sun pitäisi painaa ja mikä on se sun ”ihannepaino”.
No kannattaako se valehtelu sitten itsensä takia? Ehkä. Tuleehan siitä jotenkin hassulla tavalla parempi mieli. Jos oikein omiin sanoihinsa uskoo, niin voi ehkä tuntea itsensä hitusen kevyemmäksi. Mutta onhan se surullista, jos pitää itsellensä valehdella. Ei siinä kovin tervettä kehonkuvaa rakennetta, jos ei edes totuutta omasta painosta uskalla itselleen sanoa.
Joten haastan teidät! Ensi kerralla kun pitää sanoa oma paino ääneen, sanokaa totuus. Kertokaa just se luku, mikä viimeksi vaa’assa näkyi. Sanokaa se häpeilemättä, rennosti ja itsevarmasti. Ehkä kun tarpeaksi monta kertaa sen totuuden sanoo ääneen, lakkaa paino olemasta elämänlaadun ja onnistumisen mittari, eikä valehtelulle ole enää tarvetta.
Lue myös nämä:
Vaakakirous
Kauhee läski! Ruma! – puhutko itsellesi näin?
*****
Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen
Kyllä anestesian aikana annostellaan jatkuvasti anesteettejä ja seurataan unen syvyyttä. Induktioannoksella potilas nukahtaisi vain hetkeksi, jos annostelua ei jatkettaisi koko toimenpiteen ajan. Ja näin anestesialääkärinä voin sanoa, että sitä on tullut aika hyväksi arvioimaan ihmisten painoja. Aika moni pyöristää alaspäin. Jotenkin on hassua ajatella, että ihmiset kaunistelevat painoaan. Itse tietää totuuden, eikä itselleen kannata valehdella. Muille ihmisille, kuten kirjoitit, on varmaan aika sama, mikä painosi on. Mielestäni joko hyväksyy itsensä sellaisena kuin on tai sitten tekee ylipainolle jotakin. Itselleen pitää olla rehellinen. Ennemminkin olisi huolissani muiden lääkkeiden oikeista annosteluista, kun monet lasketaan kilogrammaa kohti. Anesteetit annostellaan kuitenkin loppujen lopuksi vasteen mukaan. Esim. jos käyttää runsaasti alkoholia, niin tarvitsee enemmän anesteetteja nukahtaakseen.
Hyvä tietää, ettei se mun valhe sitten niin oleellinen ollut. Ja samaa mieltä, itselleen pitäisi osata olla rehellinen!
Hei! Olen lukenut blogiasi pidemmän aikaa, jo vanhassa osoitteessa, joten ihan ensimmäisenä haluan kiittää siitä! Olet ihastuttavan aito ja taitava kirjoittaja. Aina ilahduttaa huomata, että uusi teksti on tullut! 🙂 Aiemmin en ole kommentoinut sinun enkä oikeastaan muidenkaan blogeihin. Nyt kuitenkin osui hyvin lähelle aivan hetki sitten eteen tullutta omaa oivallustani. Olin työhön tulotarkastuksessa, ja siellä ensinnäkin oli vastassa ihana hoitaja, mikä varmasti oli iso osa kokemustani! Hän kysyi painoani, ja sanoin rehellisesti, etten tarkkaan tiedä, vaan välttelen puntareita. Hoitaja kysyi, saako kysyä syytä moiseen, ja kerroin, että vasta kun jätin säännöllisen painon seuraamisen, löysin liikunnan ilon ja sain liikkumisen todella osaksi elämää, kun paino ei ollut enää ainut motivaatio liikkumiseen. Hän sanoi, ettei aio minua puntarille laittaa, jossen halua käydä, mutta osaisinko yhtään arvioida painoani. Ja ensimmäistä kertaa koskaan kerroin painoni niin rehellisesti kuin osasin, pyöristämättä alaspäin (ainakaan tahallaan). Hoitaja merkkasi papereihin ja tilanne oli yhtä nopeasti ohi, kuin olisi ollut, jos olisinkin valehdellut sen viitisen kiloa, mitä normaalisti olisin tehnyt. Rehellisyyttä (niin kysyjälle kuin itselleenkin) kannattaa koittaa, koska se osoittautui yllättävän voimaannuttavaksi! Sen jälkeen uskaltauduin kotona vaa’alle, eikä se enää ollut yhtä tuhoisaa urheiluharrastukselleni, kuin oli aina ennen ollut. Vihdoin olin ymmärtänyt, ettei painoni määritä minua, eikä näissä ylipainon mitoissa edes terveyttäni, sillä muut tulokset olivat hyvät, eikä minun lipsauttamani totuus saanut terveysalan ammattilaista edes pudistelemaan päätään! 😀 Näin ollen, tsemppiä kaikille oman painon hyväksymiseen, sillä siitä se pieni huijaus taitaa pohjimmiltaan tosiaan olla kiinni. Minua ainakin auttoi katsomaan itseäni taas hieman ystävällisemmästä näkökulmasta! Ja kiitos vielä huikeasta blogistasi, ja ihanaa kevättä!
Voi kiitos ihanasta kommentista, tällaisesta palautteesta tulee aina niin hyvälle mielelle! Hienon oivalluksen olet kokenut. Niinhän se on, että liikunnasta nauttii, kun motivaationa on joku muu kuin kalorinkulutus. Ja hei pisteet myös terkkarille, sillä kaikki terveydenhoitoalan ammattilaiset eivät ymmärrä tätä puntarivastaisuutta vaan pakottavat sinne puntarille. Ihan turhaa vaakakeskeisyyttä, kun tosiaan riittää se oma olotila ja jos muuten on terve sekä jaksava.
Rehellisyys on tosiaan tässä asiassa yllättävän voimaannuttavaa! Vaikka alkuun tuntuukin pahalta mutta lopulta huomaa, ettei se niin kauheaa ollutkaan. Kiitos vielä ja aurinkoista kevättä sinnekin!:)
Ei aikuista ihmistä voi työhöntulotarkastuksessa tai vastaavassa pakottaa vaa’alle.