Uusia ystäviä aikuisena?

Mä en ole koskaan ollut mikään luontainen ystävystyjä. Turisen kyllä ihan mielelläni ventovieraankin kanssa, mutta sellaiseksi pintapuoliseksi päivittelyksi se usein jää ja tästä syvempien ihmissuhteiden luominen tuntuu olevan haastavaa. Mulla on kyllä aina ollut ystäviä (luojan kiitos!) mutta ystävystyminen on aika pitkän tien tulos.

Ongelma ei ole siinä, ettenkö pitäisi muista ihmisistä. Monesti itseasissa saatan jopa ajatella, että vitsit tää tyyppi sopisi niin mun ystäväksi! Haluaisin myös uskoa, ettei vika ole myöskään itsessäni: en tietääkseni haise pahalle (sanokaa mulle jos haisen!), olen suurimman osan päivästä ihan salonkikelpoinen ja kuvittelen olevani suht viihteellistäkin seuraa. Yritän ylläpitää tasapainoisia ystävyyssuhteita, niin että molemmat osapuolet antaa ja saa saman verran. Olen ahkerasti treenannut myös mun salassapitotaitoja, joten pieniä salaisuuksiakin mulle voi kertoa. Siskon salaisuudet saattaa tosin olla vähän hataralla pohjalla, sillä kun usein on hauskoja salaisuuksia ja olisi ihan synti pitää niitä vaan omana tietona?

Mun ongelma on ollut usein ylianalysointi. Uuden ihmisen kohdatessani, ja varsinkin jos kyseessä on hyvä tyyppi, menen ihan lukkoon pääni kanssa. Harkitsen jokaista ulos tulevaa lausetta ihan liikaa, usein niin kauan että olen jo auttamattomasti myöhässä kommenttieni kanssa. Sitten ahdistun omasta hiljaisuudestani ja päätän vain rykäistä jonkun lauseen johonkin väliin. Aika harvoin suusta tulee tässä kohtaa mitään fiksua. Sanotaanko nyt näin, että ensivaikutelman voi tehdä vaan kerran ja aika usein se juna ajaa mun ohi.

Facebook on viime aikoina muistutellut tiuhaan kaveripäivistä:” Sinä ja hän olette olleet tänä päivänä kavereita X vuotta!”. Sain näitä ilmoituksia 2-3 vuotta sitten solmituista Facebook-kaveruuksista ja huomasin, että itseasiassa kaikkien näiden tyyppien kanssa olen nyt aika paljonkin tekemisissä! Olen siis onnistunut luomaan uusia ystävyyksiä, aikuisiällä! Selailin kaverilistaa läpi ja totesin, että itseasiassa mun ystäväpiiri on mennyt aika uusiksi tässä viime vuosien aikana. Toki mulla on muutama pidemmän aikaa kyljessä roikkunut ystävä mutta tämä laajenemisefekti on kyllä jotain uutta. Olen onnistunut myös lujittamaan muutamia vanhoja tuttavuuksia ja hankkinut nipun kavereita ja tuttavia.

Mistä nämä ihmiset on tähän tulleet? Tietääkseni mulla ei ole Tinder -profiilia, jossa metsästäisin elämänseuraa, joten tästä ei voi kyse olla. En ole jättänyt ilmoitusta henkilökohtaista -palstalle enkä ole liittynyt Etsitään Ystäviä Ry:hyn.

Sillon kun lapset oli pieniä, tuntui että tukehduin siihen kotiäitielämään. En tietenkään vaihtaisi lapsiarkea mihinkään muuhun mutta varmaan jokainen pienten lasten äiti voi samaistua siihen tunteeseen, kun ei enää osaa ajatella kokonaisilla lauseilla. Kun arki on täynnä teletappeja, kakkaa, kiljuntaa ja kerrospukeutumista. Kesti vuosia löytää taas se aikuisen ihmisen identiteetti. Ja siitä meni vielä vuosia, kunnes aloin oikeasti ottaa elämään sitä omaa aikaa.

Luulen, että nimenomaan se oma aika on tuonut ympärille näitä ihmisiä. Piti kirjaimellisesti poistua kotoa, nähdä ja kokea. Ei tarvinnut lähteä reilaamaan Itävaltaan vaan ihan omalle kylälle eksyminen on riittänyt. Monipuolisempi arki on luonut muhun sellaista tarttumapintaa; on enemmän asioita, joiden pohjalle voi ihmissuhteita rakentaa. Ehkä olen myös avoimempi, rohkeampi. Edelleen suusta saattaa tulla vähän mitä sattuu, mutta ehkä en enää niin mieti puheitani. Mieluummin olen sellainen kuin olen, sammakoiden kera?

Joka tapauksessa, hirmu kiitollinen olen siitä, että näin semi-vanhoilla päivillä edelleen palkitaan uusilla ihmisillä.