Ongelmia paratiisissa – kun tankoilu ei suju

Niin. Siinähän se asia on jo otsikossa. Oikeastaan tämän syksyn olen kärsinyt pienestä ongelmatilanteessa tankoilussa.

Ongelmahan siis on se, että mä en meinaa pysyä kelkassa mukana. Vikaa tuntuu olevan niin voimanpuutteessa, kestävyydessä kuin puristusvoimassakin. Ja näiden myötä myös itseluottamuksessa. En pysy asennoissa enkä saa kammettua itseäni kunnolla tangolle. Käden ote ei tunnu pitävän ja koko touhu muistuttaa enemmänkin sellaista lasten limalelua. Tiedättekö, se sellainen limainen lelu, joka heitetään ikkunaan ja pikkuhiljaa se valuu alas muistuttaen Ghostbustersin ektoplasmaa.

Etsi Henna kuvasta

Viime viikolla jätin itseasiassa tankotunnin jopa väliin. En muista koska viimeksi olisin näin tehnyt ainakaan ilman hyvää syytä. Olin ihan kypsä, valmis lopettamaan. Tai en nyt ehkä ihan, mutta olisin voinut vaikka pari viikkoa kiukutella ja teeskennellä lopettavani.

Olen kuumeisesti etsinyt jotain ulkopuolista syytä tälle: ilmastonmuutos, liian rasvainen ihovoide, geeniperimä tai woodoo-nukke, johon joku pistelee aina tankotunnin aikana. Ehkä kuitenkin on myönnettävä, että ongelma on suurelta osin itseni aiheuttama ja ihan loogisesti selitettävissä.

Pitkällisen itseni syväluotaamisen lopputuloksena kristallipalloni kertoo nyt näin: ”Et ole niin huono kuin luulet. Olet unohtanut, että kehitys ei tule lineaarisesti vaan mutkat kuuluu matkaan. Voisit kuitenkin myös treenata enemmän ja päästää irti ennakkoluuloistasi.”

Omaa kehitystä on joskus aika vaikea mittaroida. Kun ei näe itseään tekemässä. Eikä oikeasti muista, millaisista lähtökohdista lähti liikkeelle. On niin helppo verrata naapuriin ja sortua sitten arvostelemaan omaa tekemistään. Sanotaan, että pitäisi valokuvata itseään, pitää päiväkirjaa. Jotain, mistä voisi jälkikäteen tällaisina hetkinä tarkistaa onko oikeasti syöksylaskemassa kohti huonoutta. Todennäköisesti dokumentaatio osoittaisi luulot vääriksi ja pitäisi myöntää itselleen, että kyllähän nuo nilkat nykyään paremmin ojentuvat. Omaa osaamistasoa pitäisi osata sijoitella myös vähän laajemmin: Huono-Parempi-Paras akselin väleihin kun mahtuu monta muutakin arvokasta tasoastetta. Kaikki meistä ei vaan kehity kolmella askeleella, se ei silti tarkoita etteikö kehitystä tapahtuisi.

Niin kiusallista kuin sen myöntäminen onkin, on vikaa kuitenkin ihan itsessänikin. Jos olen todennut jonkun liikkeen vaikeaksi, olen suhteellisen haluton tätä enää harjoittelemaan. Jään helposti tyhjentämään juomapulloani odottaen, että siirrytään seuraavaan liikkeeseen. Silti oletan, että seuraavalla kerralla hallitsisin tämän samaisen liikeradan kuin luonnostaan. Aika harva meistä kehittyy harjoittelematta, todistetusti en siis minäkään.

Vastoinkäymiset menee helposti myös päänsisään. Ärsyttää. Vituttaa. Ei pysty kykeneen. Masentaa. Ei varsinaisesti optimaalinen asetelma kehityskaarelle.

Jos olisin nyt fiksu, potkaisisin itseäni persaukselle ja ravistelisin itseäni rajoittavat negatiiviset ajatukset romukoppaan. Ottaisin arkeen muutaman harjoitteen esimerkiksi puristusvoiman lisäämiseksi ja kävisin ehkä muutamalla ylimääräisellä voimaa harjoittavalla tunnilla. Voisin tietoisesti treenata vaikealta tuntuvia liikkeitä. Jos olisin fiksu.

Toistaiseksi olen lähinnä kyennyt rukoilemaan universumilta armoa. Ei ole kuitenkaan säälipisteitä taivaalta tippunut joten voipi olla, että tässä joutuu vielä tekemään töitä kehityksensä eteen. Niinhän se menee – jos jotain haluaa, on se itse tehtävä.