Olisinko sittenkin vaan onnellisempi laihana

Ei pitäisi kirjoittaa tällaista. Tämä on kaikken bloggaussääntöjen vastaista, epäloogista ja ei todellakaan SEO-optimoitua. Enkä usko, että tämä nostaa mun osakkeita muutenkaan. Aion nyt vaan kirjoittaa sen, mikä mieleen tulee ja skipata kaikki oikoluvut, väliotsikkojen hionnit ja hakukoneoptimoinnit. Ei vaan aina jaksa. Tiedän myös, että tällainen aihe ei vedä lukijoita. Mutta ehkä tämä ei nyt olekaan varsinaisesti tielle, vaan ihan vaan mulle. Kiva, jos siitä joku löytää jonkinlaista vertaistukea mutta muuta syvempää tarkoitusta tällä ei nyt ole. Teksti sisältää tyhjänpäiväistä valitusta, negatiivista kitinää ja masennuspuheita. Älä lue pidemmälle, jos tämä jo tässä kohtaa ärsyttää.

Mua ihan suoraan sanottuna *ituttaa. Ärsyttää ja ketuttaa. Ja syy on niinkin läpikäyty asia kuin lihominen, paino, hyvinvointi, terveys ja plaa plaa. Mitä näitä nyt on. Tästä on puhuttu niin miljoona kertaa, niin paljon että tekee mieli jo olla hiljaa koko aiheesta. Mutta en voi. Koska se jäytää mun päässä KOKO AJAN!

Viime vuonna about näihin aikoihin, kirjoitin kuinka paino ahdisti. Painoin 84 kiloa mikä oli muutaman kilon enemmän, mitä olin toivonut painavani. Muistan edelleen sen fiiliksen, kuinka järkytyin lihotuista kiloista ja oikeasti ihmettelin miten näin oli päässyt käymään. Tuon tilanteen jälkeen aloitin “elämäntapamuutoksen” joka lopulta muodostui sarjaksi epäonnistumisia ja epätoivoisia uudelleenkäynnistymisiä. Kokeilin jopa GFG -dieettiä, mutta sitäkään en saanut vedettyä loppuun saakka. Lihoin kevään mittaan, opettelin kesällä tykkäämään kehostani ja syksyllä onnistuin vahingossa pudottamaan painoa. Sitten sitä painoa on taas tullut lisää. Nyt ollaan tilanteessa, että vuodessa olen kerryttänyt varmaan 10 kiloa lisää. En ole ihan varma mitä painan, mutta jos vuosi sitten painoin 84 ja se tuntui katastrofilta, arvatkaa miltä tämä tuntuu! Lukema ei taida alkaa enää kahdeksikolla…

Mietin laihduttamista jatkuvasti, enemmän tai vähemmän. Arvostelen kehoani jatkuvasti. Haaveilen ajasta, jolloin kaikki oli vielä “hyvin” ja toivon pääseväni ajassa taaksepäin. Samalla tulevaisuus pelottaa: entä jos olenkin vielä isompi ensi kuussa? Minkä kokoinen olen ensi kesänä? Entä jos en koskaan lakkaa lihomasta?

Mun hienosta elämäntapamuutoksesta on jäljellä enää vain muutama kilo. Muutama kilo! Se vajaa 30 laihdutettua kiloa on hitaasti mutta varmasti kasautunut takaisin ja tuntuu, etten hallitse niitä ollenkaan. Olen niin väsynyt aloittamaan alusta enkä vaan jaksa motivoida itseäni aina uudestaan ja uudestaan. Olo on niin yksinäinen tämän kanssa enkä oikein tiedä mistä edes lähtisi hakemaan ulospääsyä.

Nyt talven tullen on pitänyt kaivaa kaapista kaikki talvivaatteet esille. On tosi masentavaa huomata, että ne ovat jääneet pieniksi. Housut eivät mene kiinni ja takin hihat puristaa. Mun kaikki vaatteet ovat oikeastaan nyt pieniä. Saisihan kaupasta ostettua uusia, mutta kuka nyt pystyy uusimaan koko vaatevarastonsa kerralla? Enkä todellakaan halua tähän päälle vielä sulloutua sinne sovituskoppiin kokeilemaan, että minkä kokoiset housut nyt sitten mahtuvat päälle.

Joo joo. Koolla ei ole väliä, vaatteiden koolla ei ole väliä ja “älä laihduta vaan tee pieniä muutoksia arkeen”. Niin hirveän helppoa sanoa! Käytännössä tämä on kaunista sanahelinää, joka ei millään tavalla konkretisoidu mun tosielämään.

Musta tuntuu että huijaan kaikkia. Että esitän olevani jotenkin sinut itseni kanssa. Ehkä joinain hetkinä olenkin, mutta totuus on, että olen koko vuoden ollut ahdistunut tästä ihan samasta aiheesta. Ei se ole minnekään hävinnyt, vaikka kuinka yritän sitä haudata. Olen niin pettynyt itseeni.

Mietin ihan oikeasti, onko paino ja laihduttaminen sittenkin mun tie onneen. Jos en vaan pysty olemaan tyytyväinen tähän. Vaikka se on niin väärin, uskon tietynlaisen pahan olon helpottavan laihempana. En ole ihan varma onko mun ongelma fyysinen ulkonäkö vai harmittaako mua enemmän ajatus siitä, että olen päästänyt kaiken sen kovan työn lipumaan viemäriin. Ehkä mua harmittaa just se, että en olekaan niin aktiivinen, fiksu tai tasapainoinen ihminen mitä luulin. Ja mua harmittaa sekin, etten yrityksistä huolimatta pysty kääntämään ajatuksiani vaan vellon tässä ihan samassa jo toista vuotta. Ja harmittaa mua tämä fyysinen olemuskin, vaikka en sitä haluaisi myöntääkään.

Tästä on kasvamassa niin iso mörkö, että huomaan sen jo vaikuttavan muuhunkin arkeen. En nuku hyvin, en jaksa keskittyä töissä, en saa materiaalia aikaan, on vaikea olla hyvällä tuulella.

Mä oon aika lähellä sitä pistettä, että käynnistän jonkun älyttömän pikakuurin. Tiedän kuinka tyhmää sellainen on, mutta tuntuu ettei muuta ratkaisua enää ole. Mulla ei ole itsekuria mihinkään pidempään eikä liiemmin uskoakaan. Mutta tästä olomuodosta olisi päästävä pian eroon, keinolla millä hyvänsä. Tai vaihtoehtoisesti jään ikuisesti märehtimään tähän fiilikseen.

Tiedostan, että tässä alkaa nyt olemaan sellainen kasa traumoja, pettymyksiä, itsesyytöksiä ja asennevammoja, etten varmastikaan osaa suhtautua asiaan järkevästi. Mutta tällaiseen solmuun olen itseni saanut ja hetkittäisiä välähdyksiä lukuunottamassa, tältä musta tuntuu suurimman osan ajasta.

Ehkä se on nyt tuo lähestyvä joulu ja vuoden laihdutuskuukautena tunnettu Tammikuu, jotka saavat mut purkautumaan tällä tavoin. Stressaan etukäteen jo siitä, kuinka paljon massaa saan hankittua joulun aikana ja kuinka pystyn tammikuussa välttämään sen kaiken laihdutuspaineen. Pelkään että sotken viimeisetkin järkevät ajatukseni näiden tulevien kuukausien aikana ja päädyn jonkinlaiseen limboon, jossa pyörin kuin pesupallo pyykkikoneessa.

Niinkuin alussa sanoin, tässä ei kauheasti järkeä ole. Ja varmaan syön omaa “uskottavuuttani”, kun mietin tällaisia. Moni haluaa ajatella, että olisin tällaisen yläpuolella ja että mun blogista ei tarvisi lukea tällaista jargonia. Mutta elämä on eikä ole munkaan murot kaikki kulhossa.