10.10.2018

“Helppohan sun on, kun olet tuollainen rohkea”

Tasan viikon päästä olisi ensimmäinen kuvauspäivä. Hitusen huijaisin, jos sanoisin etten jännitä. Miltä mä näytän kamerassa? Mitä laitan päälleni? Apua jos mun ääni kuulostaa sellaiselta kimitykseltä?! Tukkakin on värjäämättä ja harkitsen vakavasti kokovartalorusketusta, muuten mun iho näyttää pitsataikinalta. Pitäisi osata ilmaista itseään luontevasti, sanoa jotain fiksua. Niin ja pitäisi vielä tanssia.

Mulle sanotaan usein, että “helppohan sun on, kun olet tollanen rohkea!”. Kuvitellaan, että mulle on jotenkin luontaista asettaa itseni haastaviin tilanteisiin. Ihan kuin mulla olisi joku rohkeusgeeni, joka tekee musta muita itsevarmemman ja pelottomamman. Tiedättekö mitä? Ei ole. Ei ole mitään geeniä eikä salaista voimaa. En ole yhtään sen erikoisempi kuin muutkaan. Eikä se ole mitenkään helppoa. Oon vaan tehnyt paljon töitä sen eteen, että uskaltaisin enemmän. Olen joutunut oikeasti haastamaan itseäni ja välillä on tuntunut tosi tyhmänrohkealta.

Ei mullekaan asiat ole helppoja ja yksinkertaisia, mutta teen niitä siitä huolimatta

Mä jännitän aika paljonkin. Välillä jopa niin paljon, että koen ihan fyysisiä oireita. Sydän hakkaa, kylmänhiki nousee niskaan ja vatsa kiertää ympyrää. Jännitys menee uniin ja usein yöntunteina Googlaan itselleni jonkinlaista helpotusta. Nytkin hakuhistoriasta löytyy mm. “easy pole routine for beginners” ja “Miten saada nopeasti lisää itsevarmuutta”.

Mun juttu on vaan siinä, että teen asioita usein jännityksestä ja peloista HUOLIMATTA. Olen huomannut nimittäin, että omassa kuplassa pysyminen harvemmin tuo sun elämään mitään uutta. Mutta aivan mahtavia asioita löytyy, kun asettaa itseään vaikeisiin tilanteisiin. Tämänkin postauksen kuvat on tulosta tällaisesta tilanteesta: jos en olisi ilmoittautunut kuvauksiin, ei mulla olisi nyt näin hienoja kuvia. Vaikka kuvaustilanne jännitti, ei sitä lopputuloksesta huomaa. Kannatti siis osallistua.

Uskaltaminen harvemmin kaduttaa jälkeenpäin

En muista, että olisin kertaakaan oikeasti katunut itseni alttiiksi laittamista. Aina on löytynyt joku positiivinen kokemus tai vähintään hyödyllinen opetus. Mutta olen kyllä monesti katunut sitä, etten ole lähtenyt johonkin mukaan. Olen itkua tihrustaen jäänyt kotiin, kun muut ovat menneet ja tehneet. Mua pelotti. En uskaltanut lähteä mukaan. Niitä tilanteita olen katunut jälkikäteen. Kuinka monesta kokemuksesta olen jäänyt paitsi!

Rohkeus on yksilöllistä – kaikkien ei tarvitse hypätä taivaalta

Mun mielestä on vähän hassu ajatus muutenkin, että ajatellaan itsensä toteuttamisen vaativan rohkeutta. Miksi siihen vaaditaan rohkeutta? Jos siihen jotain vaaditaan, niin sellaista tervettä itsekkyyttä ja hitusen avoimuutta. Sen pitäisi olla ihan luonnollinen asia ja jokaisella pitäisi olla mahdollisuus vapaasti yrittää ja uskaltaa. Surullisen moni vaan hautautuu ajatuksen alle, ettei muka pysty ja kykene. Jokainen meistä on rohkea! On hyvä muistaa, että rohkeus on yksilöllistä: toiselle tavanomainen on toiselle rohkeutta. Sun ei tarvitse uskaltaa hypätä benjihyppyä ollaksesi rohkea. Eikä uusien asioiden kokemista tarvitse aloittaa suurista jutuista, vaan ihan niistä pienistä. Varmuus kasvaa, kun alle saa kokemusta ja lopulta uskaltaa tehdä sitten niitä suurempiakin heittäytymisiä.

Olisi hienoa saada joku uskomaan enemmän itseensä

Mä jotenkin ajattelen, että mulla on velvollisuus auttaa ihmisiä löytämään rohkeutensa. Että mulle on annettu ääni, jolla puhua. Mä olen jollakin tavalla velkaa sen kaikille niille epävarmemmille ja sulkeutuneille, että jaan omia kokemuksiani ja kerron omista haasteistani. Ehkä inspiroin, ehkä kannustan jotakuta. Ehkä jollekin riittää vaan tieto siitä, että on mahdollista muuttaa asioita. Jos yksikin ihminen uskaltautuu enemmän mun takia, niin mun tehtävä on täytetty. Jos jokainen tekis näin, miettikää kuinka paljon muutosta saisimme aikaan!

Siksi tähän dokumenttiinkin lähdin. En siksi, että haluan olla esillä tai haluan saada sen oman 15 julkisuudessa. Eikä mulla varsinaisesti ole tarvetta esitellä mun taitojakaan. Lähdin mukaan siksi, että todistan taas itselleni pystyväni sellaisiinkin juttuihin, mitä vielä hetki sitten pelkäsin tehdä. Ja siksi, että toivon jonkun saavan tästä uskoa omaan tekemiseensä. On ihan mahtava ajatus, että joku mahdollisesti uskaltautuu tämän vuoksi tankotunnille tai muuttaisi suhtautumistaan liikuntaan ja omaa kehoaan kohtaan. Ei me kaikki muutkaan olla täydellisiä, ei tarvitse sunkaan olla! Tällaiset vajavaisetkin ihmiset voi kuitenkin kokea hienoja juttuja, kun vaan ottaa itseään kädestä kiinni ja hyppää vähän tuntemattomaan.