Iloa, surua ja häpeää

Tulin juuri tankotunnilta. Viimekerrasta oli aikaa jo yli kuukausi. Olin iloinen ja jollakin tapaa myös helpottunut, että tänään pääsin tunnille. Oon kaivannut tätä harrastusta kovasti ja on vahvasti tuntunut siltä, että jokin pala puuttuu arjesta. Tunnin aikana tunsin kuitenkin myös harmitusta siitä, että tauko tuntui niin vahvasti: olin hidas ja jäykkä.

Sain PT:ltä pientä ripitystä. Ja ihan aiheesta. Hävetti vähän. En haluaisi laittaa toista siihen tilanteeseen, että joutuu mua ojentamaan. Mutta niin vaan tulee aivopieruja joskus multakin ja samoja asioita joutuu takomaan takaraivoon kerta toisensa jälkeen. Joitain asioita en vaan opi. Tai halua oppia. Kumpi siinä sitten vikana on.

Maanantain twerkkitunnin jälkeen oikea polvi on vähän kiukutellut. Mulla ei ole koskaan ollut polvien kanssa ongelmaa. Pelkään ihan hirveästi, että nyt musta tulee polvivaivainen. Olkapään myötä olen oikeasti ajatellut sitä, kuinka onnellinen saan olla ettei mikään paikka prakaa tämän enempää. Toivon kovasti, että polvi palaa entiselleen.

Haaveilin jo keväästä. Ja kukista. Rakastan kukkia.

Kiukustuin keskiviikkoaamuna totaalisesti. Suutuin jopa. Poika nauroi eteisessä tekonaurua, mikä ärsytti. Komensin muutamaan otteeseen lopettamaan. Hahahahaha. Hahahaha. Haha. Sitten napsahti. Huusin toiselle, että nyt meni äidin päivä sun takia pilalle ja teatraalisesti paiskasin ulko-oven kiinni lähtiessäni töihin. Oven ulkopuolella ovikoriste lensi hankeen. Saatanan killutin, ajattelin. Istuin autoon, ajoin töihin. Parkkipaikalla laitoin pojalle tekstiviestin: Anteeksi. Tunsin itseni niin aikuiseksi. Henna 32 vuotta.

Murehdin tällä viikolla useammankin ihmisen puolesta. Olen ollut huolissani ystävästä, surrut ventovieraiden kohtaloa.

Tunsin tiistaina ylpeyttä, kun ajattelin pikkusiskoani. Muistan kun toinen oli pieni mukula; istui lehtikasassa ja kiinnitti vaahteransiemeniä nenäänsä. Sellainen hölmön söpö lapsi. Miten toisesta on voinut kasvaa niin fiksu, tarmokas, oman arvonsa tunteva ja avoin? Hämmentää välillä, että se pieni rääppänä on nyt itsenäinen, perheellinen nainen.

Olin tyytyväinen, kun yläkerran aulasta viimeinkin vietiin ne kamalat ja räjähtäneet sohvat kaatopaikalle. Joka kerta nukkumaan mennessä olen niitä kironnut viimeisen vuoden ajan. Nyt ne on poissa!

Odotan innostuneena huomista treeniviikonloppua Ikaalisissa! Tarkoituksena on hikoilla, nauraa, ylittää odotuksia, tarttua hetkeen ja nauttia vapaa-ajasta ja hyvästä seurasta. Haluan tehdä viikonlopusta oikein energisen ja hyväntuulisen. Yhtäkään asiaa en aio murehtia!

 

Ps. Tiedän luvanneeni postata tammikuussa joka päivä. Mutta nyt on todettava, että aika ei yksinkertaisesti riitä! Suokaa anteeksi, mutta jos vielä jatkan jokapäiväistä kirjoittelua mun koti varmaan räjähtää ja lapset karkaa naapuriin. Huomenna en todennäköisesti ehdi kirjoittelemaan, insta kuitenkin päivittyy! Sunnuntaille koitan väsätä viikonlopusta juttua?