Mä tykkään susta
”Niin ja hei Ida, mä tykkään susta” Näin kuuluu jokaisessa puhelussa äidin kanssa ja on aina kuulunut. Jossain kohtaa arkisten höpöttelyiden seassa äiti muistaa aina pysäyttää keskustelun hetkeksi sanoakseen, että tykkää musta. Tämä ihana tapa on ollut osana meidän äiti-tytär-suhdetta niin kauan kun muistan.
Lapsesta asti äiti on aina muistanut sanoa joka päivä lähimmilleen tykkäävänsä, rakastavansa tai välittävänsä heistä. Sanamuodot saattavat vaihdella, mutta tärkeintä on, että ilmaisee rakkailleen heidän olevan tärkeitä. <3
En oikeastaan aiemmin ole tätä tapaa sen enempää tai syvällisemmin miettinyt miten hienoa se on. Se kun on ollut jollain tavalla niin arkista ja osana kaikkia keskusteluita. Sitähän se ei kuitenkaan ole, vaan se on tietoinen ja tärkeä teko juuri jokapäiväisessä arjessa.
Mä tykkään susta, rakastan sua, olet tärkeä!
Mut ja mun sisarukset on kasvatettu isolla rakkaudella ja sitä ei ole myöskään koskaan unohdettu sanoa ääneen. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen äidille ja isälle. Se ei pelkästään ole tehnyt mun lapsuudesta ja nuoruudesta turvallista ja luonut läheisen suhteen oman perheen keskuudessa vaan myös kasvattanut mut sellaiseksi aikuiseksi, joka uskaltaa sanoa rakastavansa. Ja mikä tärkeintä muistaa sanoa sitä usein.
Kun eletään ruuhkavuosia (inhoan tuota sanaa) ja arki on todella kiireistä, välillä sitä keskittyy ihan liikaa omiin stressinpoikasiin ja arjen tehokkaaseen pyörittämiseen. Tästä väistämättä seuraa se, että läheisyys ja aika on kortilla kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Tällöin mun mielestä vahvistuu se, että muistaisi ainakin ilmaista sanoin sen arkihärdellin keskellä niiden läheisten olevan tärkeitä ja rakkaita.
Milloin viimeksi sanoin rakastan, välitän tai tykkään?
Tämä kuulostaa varmaan monen korvaan kliseiseltä lässytykseltä, mutta siinä kohtaa kun arjen pysäyttää täysin yllättäen jonkun rakkaan menettämisen pelko, ajatus sen ihmisen menettämisestä ajaa ohi kaiken muun. Silloin viimeistään miettii, milloin viimeksi sanoin rakastan, välitän tai tykkään?
Oman elämän varrella näitä hetkiä on ollut liiankin usein. Niissä hetkissä ne arjen ongelmat tuntuvat täysin vähäpätöisiltä ja naurettavilta. Aina silloin muistaa pistää asioita tärkeysjärjestykseen, mutta monesti se on kuitenkin hetkellistä ja sitä taas ennen pitkään uppoutuu uudestaan ruuhkavuosien vietäväksi.. Ja jälleen kerran niistä läheisistä tulee helposti itsestäänselvyyksiä arjessa.
Koen olevani onnekas sen suhteen, että mua on kasvatettu juuri siihen ettei näin pääsisi käymään. Toki siltikin syyllistyn välillä siihen, että en muista joka päivä arvostaa ja tehdä sitä selväksi läheisilleni. Tässä toivon kehittyväni. Voin kuitenkin elää ilman sitä pelkoa, että jos jollekin kävisi jotain yhtäkkiä etteikö hän tietäisi kuinka tärkeä minulle on. Tästä on nimenomaan kiittäminen vanhempiani.
Näin reilu kolmekymppisenä sitä ihan viimeistään oivaltaa niitä pienimpiäkin kasvatuksellisia tekoja, joita omat vanhemmat ovat määrätietoisesti ottaneet osaksi perhearkea ja pitäneet niistä kiinni omien ruuhkavuosiensa ajan ja edelleen pitävät. He ovat tehneet rakkaudesta ja välittämisestä mulle tietyllä lailla itsestäänselvyyden ja nimenomaan sillä hyvällä tapaa niin, että on itsestäänselvää sanoa ja osoittaa sitä arjessa säännöllisesti kaikille rakkailleen.
Se ehkä mitä haluan tällä sanoa on se, että ihan oikeasti muistettaisiin joka päivä sanoa niille rakkaille heidän olevan tärkeitä, se ei vie kullanarvoista aikaamme yhtään, mutta se on kultaakin arvokkaampaa.
Tämä kirjoitus on sinulle äiti, olet maailman rakkain ja paras äiti! <3
Ja myös niille muillekin läheisilleni, joille en ole tänään vielä sitä sanonut. Mä tykkään susta!
SEURAA BLOGIT.FI + BLOGLOVIN´+ INSTAGRAM + FACEBOOK !
SNAPCHAT: idajokikunnas