Raivoatko lapselle? Niin minäkin.

Ihanaa, jos osaat pitäytyä aikuisen roolissa ja pysyt rauhallisena ja tyynenä. Mahtavaa, jos et taannu teinin tai kolmevuotiaan tasolle, ja ala määkiä, kiukutella ja huutaa samalla äänensävyllä, kuin jälkikasvusi. Ihailtavaa, jos et koskaan raivoa, vaan keskustelet rakentavasti.

Minä en nimittäin tätä taitoa läheskään aina osaa. Liian usein huomaan putoavani lasten kanssa toimiessani aikuisen roolista takaisin kolmetoistavuotiaaksi ärsyttäväksi jänkääjäksi, vaikka tuon oman kohta kolmetoistavuotiaan kanssa ei kai pitäisi lähteä kilpailemaan teiniangstipisteistä.

Mikä pahinta, aina en edes itse huomaa käyttäytyväni, kuin lapsi ja tiuskivani ja huutavani jälkikasvulleni, kuin paraskin teini. Kammottavinta on, kun mieheni huomauttaa minulle, että olen neljäkymmentä, en kaksitoista, viitaten siihen, miten juuri parhaillaan käyttäydyn. Miehen huomauttelu asiasta tilanteen ollessa päällä on todella ärsyttävää ja nöyryyttävää, ja suututtaa minua entisestään. Tajuanhan juuri käyttäytyväni kuin älykääpiö.

Lepsu ja tiukkis

Minulla ja Jaakolla on hyvin erilaiset tavat kasvattaa lapsia. Tästä saamme usein muhevimmat riidat aikaiseksi. Minä olen tiukkismutsi ja vaadin lapsilta omatoimisuutta ja jämptiyttä. Jaakko on minusta välillä aivan liian lepsu: palvelee lapsia ja tulee asioissa vastaan. Minä menetän malttini paljon helpommin ja huomaan myös korottavani ääntäni. Jälkikäteen tämä harmittaa.

Olen sitä mieltä, että lapset eivät opi tuntemaan omia rajojaan ja käsittelemään tunteitaan, jos he eivät saa kokea pieniä pettymyksiä ja epäonnistumisia elämässään.

Jos näiltä pettymyksiltä jatkuvasti suojellaan, ei synny onnistumisen kokemuksia: “Jes, minä selvisin omin avuin, kaikesta huolimatta!” Pienet, harmittomat pettymykset ovat hyvää treeniä omalle tunteiden säätelyn kehittymiselle ja selviytymistaidoille.

Jaakko ajattelee, että lapset oppivat parhaiten, kun heitä viisaasti ja rauhallisesti opastaa, heidän kanssaan keskustelee, yrittää ymmärtää kulloisenkin kehitystason ja pysyy itse coolina. Minusta lapsilta ei pidä aina kysyä mielipidettä, varsinkaan heidän ollessa pieniä. On asioita, joista vanhemmat päättävät. Piste.

Kaksi erilaista kasvatustyyliä

Kasvatustyylimme juontavat omiin lapsuudenkoteihimme, kyllähän minä tämän tiedostan. Minun lapsuudenkodissani on aina näytetty kielteisiä tunteita ja sanottu suoraan. Huudettu ja paiskottu ovia. Riidat ovat leimahtaneet helposti ja hetkessä, mutta toisaalta, kun on riidelty, on pyydetty anteeksi, asiat on unohdettu ja elämä on jatkunut.

Riidat ovat nollanneet tilanteita ja puhdistaneet ilmaa. Tykkään siitä, kun asioista puhutaan suoraan, niiden oikeilla nimillä. Negatiivisiakin tunteita on ok näyttää! Toisaalta riidat ovat joskus olleet myös ahdistavia ja syöneet valtavasti energiaa.

Jaakon kanssa on vaikea saada riitaa aikaiseksi. Hän on tottunut keskustelemaan ja sovittelemaan ongelmia. Ei ole sellaista asiaa, josta ei puhumalla selviäisi. Jaakko pysyy rauhallisena, vaikka lapset kirkuisivat, kiukuttelisivat ja vastustelisivat.

Hänen hermonsa ovat kuin lehmällä ja pinna toooodella pitkä. Hän on oppinut omasta lapsuudenkodistaan mallin, johon ei kuulu kovaäänisiä riitoja tai vihan leimahduksia. Toisaalta, JOS Jaakko suuttuu, tietävät lapset(ja myös minä!), että nyt on tosi kyseessä.

Kimurantit kiintymyssuhteet

Olen opiskellut psykologiaa ja lapsen kehitys ja psykologian näkemykset hyvästä vanhemmuudesta ja kiintymyssuhteista ovat minulle tuttuja. Tiedostan, että kiinntymyssuhteiden mallit voivat siirtyä sukupolvelta toiselle, mutta näin ei ole pakko olla.

Tajuan myös, että Jaakon kasvatustyyli on lähempänä sitä, josta puhutaan hyvän vanhemmuuden oppaissa. Hän on tasapainoinen ja turvallinen aikuinen, aina. Hän sanoittaa lasten tunteita ja kertoo, miten niihin tulisi suhtautua. Lapset voivat luottaa siihen, ettei hän helpolla suutu, vaan kuuntelee, ymmärtää ja ratkaisee ongelmia. Vanhempaa, joka ei räyhää ja raivoa on myös lapsen helpompi lähestyä silloin, jos on tullut töpättyä tai mieltä painavat murheet.

Ragemutsi

Minä hermostun herkästi, raivoankin. En ole tästä erityisen ylpeä, ja olen kokenut monesti huonoa omaatuntoa, kun en käyttäydy, kuten toivoisin. Olen käsitellyt omaa vanhemmuuttani ja äitiyttäni paljon näiden kohta kolmentoista vuoden aikana, jotka olen ollut äiti.

Olen ymmärtänyt, että minussa on silti vanhempana paljon hyvää. Innostun lasten jutuista, olen luotettava ja rakastan lapsiani ehdoitta. Osaan kuunnella, olla lähellä ja lohduttaa. Olen oppinut paljon Jaakon tavoista keskustella ja kasvattaa, pysyä aikuisen tontillaan kiperissäkin kuumottavissakin paikoissa. Kasvatusalan koulutus ja psykologian opinnot eivät ole tehneet minusta mallikasvattajaa. Lapset ovat olleet parhaita opettajiani.

Mielestäni on ihan hyvä asia, että lapsillamme on kaksi näin erilaista vanhempaa, vaikka tyylimme kasvattaa ovatkin välillä ristiriidassa. Lapset saavat ehkä itselleen mallin siitä, että hyvä vanhemmuus voi olla monenlaista. Asioita ja ongelmia voi ratkaista puhumalla, mutta negatiiviset tunteet ovat myös osa meitä, ja niitä on hyväksyttävää tuntea ja näyttää.

Lapsille on myös lohduttavaa huomata, että aikuisetkaan eivät ole virheettömiä ja täydellisiä, vaan nekin pimahtavat joskus. Mutta pimahdettuaan osaavat pyytää myös anteeksi.

Mitä mieltä sinä olet? Entä ollaanko teidän perheessänne mallikasvattajia?

<3 Anna

Seuraa minua myös somessa: @ansaivo

Lue myös edellinen postaukseni: Avantouinti – kannattaa uskaltaa!