Elämäni parhaassa kunnossa – Nelikymppisenä

Tuttavapiirissäni on epidemia. Neljääkymmentä lähestyvät, tai sitä käyvät ystäväni ja tuttavani laittavat urakalla itseään kuntoon. Ilmiö muistuttaa jopa uskonnollista heräämistä: liikuntaan, kauneudenhoitoon ja terveelliseen syömiseen keskitytään, suunnaten niihin valtavasti aikaa ja resursseja. Palkataan personal trainereita, aloitetaan cross fit ja laihdutetaan. Moni on herännyt juuri ennen nelikymppisiään. Nyt, jos koskaan!

Yksi haluaa olla maratonkunnossa, toinen timmeimmillään ja kolmas keskittyä hellimään kehoaan puhtaalla ruualla. Ja täytyy todeta, etten yhtään ihmettele! Vihdoin on aikaa itselle. Lapset ovat kasvaneet sen verran, ettei kaikki aika mene hiekkalaatikolla tai hoivatessa. Ja moni nelikymppinen alkaa tiedostaa, ettei tätä elämää nyt enää ikuisuutta ole jäljellä.

Omien vanhempien terveysongelmat herättävät ehkä pohtimaan, olisiko sairastelut ehkäistävissä ja ennakoitavissa, jos siivoaa elämäntapansa nyt, eikä sitten. Vanhenemme vääjäämättä ja meille on annettu vain tämä yksi keho. Terveys nousee yhä useammin pääsyyksi huolehtia itsestään.

Kun parikymppisenä juostiin litteän vatsan ja piukkojen pakaroiden perässä, nyt halutaan vähentää riskiä sairastua kakkostyypin diabetekseen, lisätä energiatasoja, parantaa jaksamista ja ylläpitää kehon toimintakykyä. Liika työnteko ei ole enää meriitti, vaan sen haitallisuus ymmärretään pikku hiljaa. Ehkä oman  tai läheisen uupumisen kautta.

Silti yhä useampi nelikymppinen haluaa myös testata, mihin tästä kehosta vielä on. Haaveena on juosta elämän aikana ainakin yksi maraton, olla taas normaalipainoinen, hankkia lisää lihasta tai pystyä vetämään leukoja. Triathlonin tai jonkin muun vaativan lajin aloittaminen kertoo halusta haastaa itseään ja tunnustella rajojaan. Keski-ikäiseksi siirtyminen voi sisältää kipuiluakin, mutta terveenä ja hyväkuntoisena vanheneminenkin on helpompaa.

Avioerot, lasten kasvamiseen liittyvät haasteet tai omien vanhempien sairastuminen ovat nelikymppiselle kriisejä. Elämä ei tunnu hallittavalta ja sen rajallisuus näyttäytyy ennen näkemättömästi. Oma terveyskin on katoavaista. Överiksi ei silti tarvitse vetää. Nelikymppisen naisen ei tarvitse näyttää teinitytöltä, eikä sikspäkki tuo onnea keski-ikäisellekään. Tiedän myös tapauksia, jossa nelikymppisenä yhtäkkiä aloitettu raju tai rankka liikuntalaji on tuonut rasitusvammoja tai rikkonut selän.

Halu panostaa itseensä ja tehdä elämänmuutos lähtee itsestä. Siihen ei voi toinen ihminen pakottaa, kannustaa toki. Vaikka ruuhkavuosien jälkeen peilistä katsoo vieras, ryppyinen, väsynyt ja lihonut nelikymppinen, jolla on alkanut esiintyä kaikenmoista kremppaa, ei ole missään nimessä vielä liian myöhäistä toimia. Jos halu muutokseen versoaa, kannattaa tähytä ympärilleen: siellä voi olla toinenkin nelikymppinen, joka kaipaisi juuri samaan tilanteeseen kävelylenkki- ja treenikaveria, tai vain tsemppaajaa.

Täytän reilun vuoden kuluttua neljäkymmentä. Ja kyllä, haluan olla silloin elämäni kunnossa. Olisi ihanaa järjestää juhlat, jonne voisi kutsua kaikki nelikymppiset ystävänsä ja riemuita eletyistä, ja tulevista vuosista yhdessä. On ollut mahtava huomata lähipiirissä, miten moni on tehnyt isoja päätöksiä niin työelämän, itsestään huolehtimisen kuin oman, ja perheen hyvinvoinninkin suhteen.

Tämä epidemia on tuonut niin paljon positiiivista, että teen parhaani, että se tarttuisi vielä lisää. Ehkä se tarttuu sinuunkin, tai ystävääsi, joka juuri nyt tietämättään kaipaa sinulta puhelua: ”lähdetäänkö lenkille?”?

Oletko mukana?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Miksi joogata, kun voi juosta?