Montako kilsaa juoksen viikossa?

Olin ennen himojuoksija. Vaatimattomasti ilmaistuna. En tehnyt juuri muuta, kuin juoksin. Blogiani pidempään seuranneet tietävät, kuinka sitten kävi. No huonosti.

Rikoin kroppani liiallisella ja yksipuolisella treenillä. Vuoden 2011 puolimaraton Ruissalossa oli viimeinen niitti kropalleni. Jo aiemmin vaivannut kantapääni kipeytyi entisestään. En pystynyt edes käymään töissä ilman vahvoja kipulääkkeitä.

Kantakalvon tulehdustilasta seurasi jalkapöydän useita luunmurtumia, koska en aluksi malttanut levätä, vaan jatkoin juoksemista virheasennossa kivuista huolimatta. Vihdoin tajusin(raivoavan ortopedin myötävaikutuksella), että minun oli pysähdyttävä. Juoksu jäi. Lopulta yli kahdeksi vuodeksi.

Juoksu – suuri nautinto ja ainoa hallintakeino

Juoksu oli minulle kuin huumetta. Sain siitä valtavat kicksit. Juokseminen oli loistava hallintakeino, jonka avulla selvittelin ajatuksiani ja tunteitani. Purin kiukkua ja myönnän: pakenin myös ongelmia. Lenkin jälkeen  tunsin itseni aina supersankariksi.

Juoksu antoi minulle valtavasti. Varsinkin aamulenkit valoisina kesäaamuina ovat edelleen parasta mitä tiedän. Tunnen itseni vapaaksi, voimakkaaksi ja saan olla täysin omissa ajatuksissani, omassa maailmassani.

Kun juoksu loppui, olin pihalla. Miten minä nyt tuuletan päätäni ja hallitsen mielialojani? Tuntuu ehkä käsittämättömältä, mutta kävin läpi melkoisen surutyön, kun joudin jättämään juoksemisen kokonaan.

Olin hukassa, koska olin ollut vain yhden hallintakeinon varassa. Oli pakko käydä melkoista ajatustyötä oman pään sisällä. Olin hölmö, kun olin turvannut vain yhden keinon varaan, jolla hain tasapainoa ja purin stressiä. Kun tämä keino vietiin minulta pois olin hetken ymmälläni.

Juoksen, koska voin.

Tottakai selvisin. Kehittelin muita keinoja käsitellä stressiä, en enää vain juossut sitä pakoon. Aloin lisäksi treenata salilla ja kotona. Voimaa! Aluksi se oli tylsää, mutta tietojen ja taitojen karttuessa pääsin jyvälle, mitä kaikkea voin tehdä.

Nykyään saan valehtelematta paremmat fiilikset kunnon voimatreenistä, kuin juoksusta konsanaan. En ole kuitenkaan kokonaan hylännyt juoksemista, en suinkaan.

Juoksen taas, koska voin. Mutta juoksen huomattavasti vähemmän. Kaksi lenkkiä, maksimissaan kolme lenkkiä viikossa, noin 12-20 kilsaa viikossa.

Lisäksi: juoksen täysin fiilispohjalta. Kun lähden lenkille, en etukäteen mieti, kuinka pitkään tai kovaa tänään juoksen. Tunnustelen kroppaani, jalkojani ja jaksamista. Jos tunnen kipua tai jalat ovat raskaat, vaihdan kävelyyn.

Silti harmittelen ja muistelen kaiholla sitä aikaa, kun oli nopea. Todella nopea! juoksin puolimaratonin puoleentoista tuntiin. Lentämällä. Mutta tiedostan, että niihin aikoihin ei ole paluuta. En halua leikkiä terveyteni kustannuksella.

Näin nelikymppisenä minun kroppani ei vain enää kestä sellaista rasitusta ja vauhtia. Palautuminen vie tuplasti kauemmin. Se on vain hyväksyttävä. Jokainen treeni ei voi olla ”luulot pois ja loppuun asti raivolla” -treeni. Kehonhuolto on velvollisuuteni.

12 kilsaa lentäen

Eilen lähdin ulos, ja koska askel nousi ja aurinko paistoi painelin 12 kilometriä vähän reiluun tuntiin pitkin jokirantaa. Se tuntui ihanalta. Useimmin lenkkini ovat 6-10 kilometrin välillä. Kun lenkit pysyvät lyhyempinä, eivät paikat kipeydy, eivätkä rasitu liikaa. Huomaan myös että näillä juoksumäärillä palaudun hyvin.

Juoksu on hyvin kuluttava liikuntamuoto ja energiaa paloi aktiivijuoksuaikoina varmasti tuplasti enemmän, kuin nykyään. Siksi minun on oltava hiukan tarkempi sen suhteen mitä syön, jottei kiloja ala kertyä. Toisaalta rakastan nykyistä voimakkaampaa ulkomuotoani, enkä vaihtaisi lihaksiani enää pois.

Olen mieluummin kiitollinen siitä, mitä kaikkea voin vielä tehdä, kuin surkuttelen sitä, mikä ei enää onnistu. Kipuhelvettiin en halua enää palata. Sitäpaitsi näilläkin kilometrimäärillä pystyn, niin halutessani, pitämään viiden minuutin kilsavauhtia yllä pidemmilläkin lenkeillä.

Saapa nähdä miten tänä vuonna käy Aurajoen Yöjuoksulla huhtikuun lopussa, jonne osallistun taas, kuten monena vuonna aimminkin. Viime vuonna 10km taittui aikaan 42;51. Tuo aika tuntuu tänä vuonna todella kovalta, enkä ota ajasta paineita. Pääasia on osallistuminen ja itsensä ylittäminen.

Nykyään kuuntelen kipua tarkkaan. Se on merkki, jota en voi vaientaa lääkkeillä. Sitäpaitsi lihaskipu, jota koen tehdessäni tiukkaa voimatreeniä on hyvää kipua, josta kummallisen ihanalla tavalla nautin ja, josta saan valtavia onnistumisen kokemuksia. Tuon kivun vaikutuksesta pyörin kropan omassa hyvän olon kemikaalicocktailissa vielä tunteja treenin jälkeenkin.

<3 Anna

P.s. Saan ensi viikolla arvottavaksi insntatililläni kaksi ilmaista osallistumista Aurajoen yöjuoksulle. Pysy siis kuulolla, jos haluat osallistua vuoden pimeimpään juoksutapahtumaan 28.4. Turussa. Voittajat voivat itse valita haluavatko osallistua 5 vai 10 kilometrin matkalle. Tapahtuman tuotot käytetään lasten ja nuorten liikunnan tukemiseen.

Lue myös edellinen postaukseni: Käytätkö vartalovoidetta kasvoille? En minäkään.