Neljäkymmentä ja paremmassa kunnossa, kuin koskaan?

Täytän ensi vuonna neljäkymmentä, vaikkei pään sisällä siltä tunnukaan. En todellakaan tunne itseäni nelikymppiseksi, vai pitäisikö sen edes tuntua joltain? Peilistä ajan kulumisen kyllä todellakin huomaa. Mutta niin saa ollakin.

Enemmän vuosia takana, kuin edessä?

Aika moni asettaa itselleen tavoitteita nelikymppisilleen. Joku haluaa olla erinomaisessa kunnossa, ehkä pudottaa ruuhkavuosina kertyneet kilot ja päättää panostaa itseensä enemmän. Toinen alkaa pohtia tähän astista elämäänsä ja tekee suuriakin muutoksia: eroaa, vaihtaa työpaikkaa tai uraa kokonaan.

Onhan 40-vuotta kumminkin aikamoinen rajapyykki. Elämää voi olla vähemmän edessä, kuin takana. Eikä tästä nyt ainakaan fyysisesti enää nuorennuta ja elämän rajallisuus konkretisoituu, kun omat vanhemmat alkavat olla jo iäkkäitä.

Nelikymppisen keho on nelikymppisen keho – mutta eihän se mitään estä?

Ihanaa, jos pyöreät vuodet saavat ihmisen liikkeelle, mutta itse en ajatellut olla nelikymppisenä hoikimmillani ja timmeimmilläni.

Minä olen oikeastaan tässä viimeisen vuoden aikana jotenkin sisäistänyt, että olen todellakin neljäkymmentä, ja se, että olen kohta 40-vuotias tarkoittaa, ettei minun kroppani tarvitse, eikä voikaan olla, kuten kaksikymppisellä.

Solut vanhenevat ja aineenvaihdunta hidastuu. Tämä saa näkyä myös ulospäin. En tavoittele ikuista nuoruutta, enkä pelkää ryppyjä. Sen sijaan haluan voida vaikuttaa niihin asioihin, mihin voin vaikuttaa. Esimerkiksi lihasmassani olisi vähentynyt vääjäämättä jo kymmenen vuoden ajan, ellen olisi alkanut tehdä asialle jotain, eli treenata lihaskuntoani.

10 leukaa?

En aio asettaa ensivuodelle epärealistisia tavoitteita olla nelikymppisenä elämäni parhaimmassa kunnossa. Olin sitä kymmenen vuotta sitten 🙂 Jos kuitenkin olen, niin eihän siinä mitään, mutta jos en ole, niin eipä siinäkään mitään. En aio ottaa asiasta stressiä.

Sen sijaan haluan asettaa itselleni tavoitteen, jolla ei ole niinkään tekemistä ulkonäön (hoikkuuden, ryppyjen torjunnan tai nuorekkuuden ) kanssa, vaan haasteen, joka liittyy voimaan: haluan vetää ensi vuonna kymmenen leukaa putkeen, (ilman apuvälineitä). No siinäpä se nyt on. Julkisesti kirjoitettuna.

Eihän tuossakaan tavoitteessa ole mitään erityistä perustetta, mutta se kuvastaa minun mielen maailmaani paremmin, kuin ulospäin näkyvä, elämänikuntoinen versio itsestäni. Haluan olla voimakas ja toimintakykyinen. Rakastan haasteita ja tässäpä minulle, hyvin konkreettinen, sellainen.

Yksi ystäväni on syksystä asti houkutellut minua myös erääseen käsittämättömän pitkään polkujuoksutapahtumaan kanssaan. Sekin vähän kutkuttaisi.

Olen tyytyväinen, etteivät tavoitteeni juhlavuodelle ole vain ulkoisia tai vain ulkomuotooni liittyviä. Ulkokuori nimittäin on häilyvää sorttia. Sen sijaan sisäiset tavoitteet, pienetkin, ovat minulle tervetulleita. Ehkä jonkilainen tarve ylittää itsensä vielä kerran, ennen, kuin on myöhäistä. Vai onko koskaan myöhäistä? Enpä usko, nimittäin omaa kuntoaan ja varsinkin lihaskuntoaan ei ole koskaan liian myöhäistä kehittää.

Onko muita nelikymppisiä? Minkälaisia tavoitteita teillä oli/on juhlavuotenanne? Vai onko mitään? Lähtisikö joku muu kanssani tavoittelemaan leukaa/leukoja? 🙂 

<3 Anna

P.s. Aloitin leukojenvetoharjoitukset kahdeksisen vuotta sitten täsyin nollilta. Meni pitkään, ennen kuin sain kiinni tekniikasta ja sain edes yhden leuan. Olin sinnikäs ja kehityin. Joitakin vuosia sitten leukoja meni jo monta putkeen, enkka taitaa olla juuri tuo 10. Vimeisinä vuosina olen kuitenkin taantunut, enkä ole aktiivisesti leukoja treenannut.  Tällä hetkellä menee räpeltäen 2-3 puhdasta leukaa ilman apuvälineitä, kuten kuminauhoja. Se on siis lähtötasoni.

Lue myös edellinen postaukseni: Mitä kovempi  kiire, sitä enemmän hidastan!