KKK – Kolmen Koon taktiikka
Seurasin Tv:sta Krista Pärmäkoskesta tehtyä haastattelua. Tämä tuore hiihdon MM-mitalisti ja sympaattinen nuori nainen kertoi harjoittelustaan ja kilpailemisestaan. Hän suitsutti myös omaan hillittyyn tyyliinsä vanhempiaan, jotka olivat hänen mukaansa mahdollistaneet tämän huippu-urheilijan nousun lajinsa Suomen parhaaksi. Krista viittasi kolmeen Koohon: Kuskaa, Kannusta ja Kustanna. Nämä tekijät hän nimesi omien vanhempiensa tärkeimmiksi meriiteiksi. Kolme Koota olivat vieneet Kristan sinne, missä hän nyt oli.
Omat lapseni ovat nyt koululaisia ja iässä, jossa harrastaminen on vähintään puolet elämästä. Olen Kristan kanssa samaa mieltä siitä, että vanhempien tärkein tehtävä on tukea lasta, myös harrastuksissa. Missä sitten on tukemisen ja pakottamisen ero. Mitä, jos lapsi ei (enää) haluakaan harrastaa, mutta vanhemmalle harrastuksen lopettaminen on kova paikka? Toisella lapsistani on joskus vaikea lähteä treeneihin, mutta kun vähän potkii, niin harjoituksista tulee kotiin aina iloinen veijari. Tukea ja kannustusta vai pakottamista?
Monet äitikaverini valittelevat, että kaikki aika menee autolla ympäri kaupunkia suhaamiseen. Yksi viedään jäähallille, toinen jalkapallokentälle ja kolmas tanssisalille. Ja sitten ne pitää tietysti vielä hakea sieltä pois.
Moni vanhempi kertoo myös, että omista harrastuksista, kuten liikunnasta on tarvinnut tinkiä, koska kuljettamiseen menee niin paljon aikaa. Itsekin kuskaan, ja ihan mielellänikin, mutta kuskaamisesta ei saa tulla ainoa arki-iltojen ja viikonloppujen sisältö. Olemme mm. tyttäreni tanssiseuran äitien kanssa muodostaneet toimivan kimppakyytiringin, jolloin kenenkään ei yksin tarvitse kuljettaa, neljäkin kertaa viikossa harjoittelevia tyttöjä, joka kerta treeneihin, vaan toimimme vuorosysteemillä. Kuljetusvuoroja kertyy viikossa 1 tai 2. Omalla kuskausvuorollani varaan yleensä tanssisalin alakerrassa sijaitsevalta treenisalilta ohjatun ryhmäliikuntatunnin tai pinkaisen tunnin lenkille. Win-win! – sanoisin. Omaa elämää ei tarvitse uhrata istumalla kaikkia iltoja auton ratissa.
Kannustaminen lasten harrastuksissa on parasta, mitä vanhemmat voivat tehdä. Ystäväni sanoi hyvin, että hän kuljettaa treeneihin ja kannustaa lastaan harrastamaan juuri niin paljon kuin tarvis, jos into liikkua näin paremmin säilyisi yli ja läpi murrosiän. ”Pysyvät helpommin pois pahoilta teiltä!” – hän totesi. Kannustaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman tulisi olla yhtä kuin valmentaja, ellei hän sitten satu olemaan lapsensa oma valmentaja. Tsemppaaminen, rohkaiseminen, kehuminen ja innostaminen ovat eri asioita, kuin jatkuva neuvominen, ohjeistaminen ja valvominen. Joskus junnujen futispeleissä näkee näitä kovaäänisiä ”valmentajavanhempia”, jotka ovat ymmärtäneet kannustamisen hieman eri tavalla. Vanhempien oma liiallinen kilpailunhalu voi näkyä lapsen peleissä joskus irvokkaallakin tavalla.
Kun itse pelasin nuorena ringetteä ja jalkapalloa, tuli vanhemmilleni varmasti jo pelkistä lisenssimaksuista ja pelireissuista sekä turnauksista isoja laskuja. Me emme olleet rahoissamme, mutta harrastukset maksettiin aina purnaamatta. Olen jälkeenpäin miettinyt, että onneksi isäni ja äitini päättivät sijoittaa meidän lasten harrastuksiin, vaikkeivat ne halvimmasta päästä olleetkaan. Rakkaus liikuntaan on nimittäin säilynyt läpi elämän ja tuonut paljon iloa.
Silti olen kauhulla kuunnellut joidenkin lajien ja seurojen harrastehintoja. Suomessa on paljon perheitä, joiden lapsilla ei kertakaikkiaan ole taloudellista mahdollisuutta harrastaa esimerkiksi jääkiekkoa tai taitoluistelua. On kalliita ja vähemmän kalliita harrastuksia, mutta uskon, että hinta rajaa mahdollisuuksia paljonkin. Minä kustannan mielelläni, mutta en voi olla miettimättä, miten harrastusten hinnat erottelevat hyväosaisiin ja huono-osaisiin jopa jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Onneksi esimerkiksi täällä Turussa Nappulaliiga mahdollistaa lapsille, taustasta riippumatta, väylän päästä pelaamaan ja harrastamaan jalkapalloa. Ja vielä erittäin osaavassa valmennuksessa.
Kaikkien lapsista, tuskin minunkaan, tulee Krista Pärmäkoskia, mutta jos tällä kolmen koon taktiikalla saan istutettua liikunnan ilon siemenen pienen ihmisen elämään, niin jo se on saavutus. Minulla se on kantanut, aikuisikään asti.
<3 Anna
Lue myös edellinen postaukseni Me juoksemme valojen perässä
Hyvä kirjoitus Anna!
Oman lapsuuteni ja osan varhaisnuoruudestani harrastin ”pääharrastuksena” ratsastusta. Minulle kustannettiin normituloista asialliset varusteet, kalliit ratsastustunnit ja minua kuskattiin tallille – mutta se, että äitini istui ainakin kerran viikossa vuoden ympäri katsomassa ratsastustani, merkitsi minulle paljon! Eli monelle lapselle varmasti merkitsee sekin, että oma vanhempi on edes silloin tällöin seuraamassa jälkikasvunsa treenejä, voisin ajatella lapsen olevan silloin ylpeä tekemisestään ja tämä taas kasvattaa tervettä itsetuntoa. Toki harrastuksen pitää olla lapselle myös ns. omaa aikaa, jolloin pääsee vähän irti vanhemmista ja kodista.
Kiitos jälleen kerran mukavasta blogista 🙂
Kiitos viestistä Lotta! Tuo on niin totta. Lapselle on tosi tärkeää, että vanhemmat ovat kiinnostuneita lapsen harrastuksesta ja seuraa treenejä/pelejä/kisoja jne. Muutenhan lapselle saattaa tulla olo, että vanhempi ”ostaa aikaa itselleen” sysäämällä lapsen harrastusten pariin. Toisaalta nautin myös niistä omista hetkistä, joita lasten harrastukset itselle välillä suovat. Ihanaa kevättä! T. Anna
[…] Lue myös edellinen postaukseni: KKK- Kolmen Koon taktiikka […]