Kaikella on tarkoituksensa
Uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa ja asiat tapahtuvat juuri silloin ja sillä tavalla kuin niiden kuuluukin. Elämä herättelee meitä matkan varrella, ja jos emme kuuntele tai pysähdy, joutuu se käyttämään voimakeinojaan. Niin kävi minullekin…
Olen mennyt jo kauan pää kolmantena jalkana. Olen muun muassa kirjoittanut kirjan, luonut reseptejä, kirjoittanut kahta blogia, kouluttautunut Life Coachiksi, pitänyt luentoja ja valmennuksia, juontanut tilaisuuksia, treenannut, kuvannut ruokakuvia, ennen kaikkea ollut äiti ja vaimo. Elämässä on ollut paljon iloa ja nautintoja, mutta myös kiirettä, aikatauluja, elämän harmaitakin sävyjä ja stressiä. Kannan usein hartioillani myös lähimmäisteni huolia. Olen pidemmän aikaa tasapainottanut elämääni pidemmillä meditaatioilla, kiitollisuuden korostamisella ja ravintorikkaalla ruoalla, kaikki tämä onkin tehnyt todella hyvää. Mieli on ollut positiivinen ja auringon tuoma energia lisännyt tehoja. Aikataulutonta ja täysin ”tyhjää” aikaa, olla vain tekemättä mitään, suorittamatta ja mistään murehtimatta, ei ole vain ollut. Olen elänyt ”sitten kun moodissa”. Koska olen ollut onnellinen, iloinen ja energinen, en ole kantanut huolta jaksamisestani. Enkä myös kiinnittänyt huomiota pieniin harmeihin, kuten puhelimen tippumisiin, taulun lasin särkymiseen, auton yllättävään ongelmaan, rikkoutuneisiin astioihin ja muihin elämän pieniin harmeihin. Niihin asioihin, jotka yrittivät selkeästi viestiä minulle liian tiuhasta tahdista, ja joita alkoi tupsahdella elämääni tuon tuosta. Kun en uskonut pienellä, piti sitten mennä iholle…
Eilen olin lenkillä. Hölkkäilin rennosti ja pakottamatta. Saavuin hiekkatielle ja jostain syystä kaaduin melko pahasti. Verta oli kaikkialla. Kasvot, kädet ja polvet saivat pieniä naarmuja, mutta vasempaan olkapäähän tuli isompi reikä. Se meni myös mustaksi ja melko toimintakyvyttömäksi iskun johdosta. Menin lääkäriin, kaikki tarkastettiin, haavat putsattiin ja paketoitiin, myös jatkotoimenpiteet määrättiin. Mitään suurempaa ei onneksi ollut, mutta herätys oli suuri. Mietin miksi näin, juuri kun kuvauksissakin olisi pitänyt olla seuraavana päivänä ja niin edelleen… Sitten ymmärsin, mistä oli kyse.
Peruin ja siirsin tämän viikon työkuviot ja aikataulut uudelleen. Raivasin koko loppuviikon tyhjäksi tapaamisista ja menoista. Haluan antaa aikaa itselleni, toipumiselle ja vain myös olla. Se, että ruhje tuli vasempaan onkapäähän viittaa feminiiseen puoleeni, mutta siihen en tällä kertaa mene enempää. Päätin myös johdonmukaisesti järjestää enemmän ja säännöllisesti omaa aikaa. Se ei välttämättä tarkoita aikaa yksin, mutta aikaa joka antaa energiaa ja rauhaa. Haluan ja tarvitsen aikaa itselleni, ajatuksilleni, inspiraatiolle, rentoutumiselle ja läsnäololle. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta rehellisesti sanottuna se on juuri mitä nyt kaipaan. Lentokoneiden hätäohjeistuksessakin sanotaan, ”laita happinaamari ensin itsesi kasvoille ja auta muita vasta sen jälkeen”. Päätin ottaa opiksi, hiljentää vauhtia sekä kuunnella, missä menen nyt, minne olen matkalla ja mitä oikeasti kaipaan. Keho ja mieli rauhoittuivat jo pelkästä ajatuksesta välittömästi.
Oletko sinä joskus kokenut vastaavaa? Ensin pieniä muikkareita ja kun et usko vähällä, tulee eteesi jotakin suurempaa.
Voi hyvin, nauti, naura ja rakasta.
Rentouttavaa päivää!
Karita
kuva Ulla-Maija Lähteenmäki / Cozy Publishing
Tsemppä toipumiseen! ja onenksi ei käynyt pahemmin!
Minulla keho ilmoittaa selkäkivuilla ja jos en sittenkään osaa rauhoittua niin seuraavana iskee paha noidan nuoli. Silloin on pakko rauhoittua ja ymmärrän, että täytyy ottaa omaa aikaa ja antaa itselleen vain aikaa. Kolmen lapsen äitinä sitä ei aina ole helppoa järjestää, mutta ymmärrän nyt, miten tärkeää se on. Myös sairastelun uskon usein kohdallani olevan keino pysäyttää liian kova vauhti ja juurikin moodi.
Nautinnollista loppuviikkao sinulle!
Sano muuta Saikku.
Iloa ja auringonpaistetta viikkoosi.
Rentouttavia hetkiä ja ihanaa oloa myös sinulle!
– Karita
Todella ikävä sattuma ! Toivottavasti paranet pian. Sinulla on liian paljon kaikkea vuorokaudessa, rauhoitu nyt, ennen kuin henkinen puoli pettää! Ei ole pakkoa koko ajan tehdä jotain, ihminen tarvitsee myöskin lepoa ja joutilaisuutta. Ei tule sen paremmaksi ihmiseksi vaikka tekisi töitä vuorokauden ympäri, ja olet vielä äitikin!
Kiitos, henkinen puoli on hyvin kunnosaa.
Tiedän hyvin ettei tekeminen tee minustaa parempaa ihmistä. Intohimon kohteita on vain paljon ja touhuaminen on mukavaa. ; )
Mitä äityiteen tulee, se on tärkein työni!
-K
Muutama vuosi sitten keskellä väitöskirjan viimeistelyä. Olin matkalla yliopistolle (asuin parin sadan kilometrin päässä sieltä ja tein etätyötä) ja muutaman kymmenen kilometrin ajettuani rysähti. Poronvasa ei kertakaikkiaan väistänyt enkä minä voinut ottaa vastaantulevien kaistalle enkä ehtinyt enää pysähtyä. Onneksi olin ehtinyt edes hidastaa, ties miten olisi käynyt. Siinä sitten bussipysäkillä vapisevin jaloin tarkistin vauriot, jotka olivat onneksi vain peltisiä. Päätin palata kotiin siltä istumalta ja väikkätin ohjaajani sanoikin viisaasti: väitöstilaisuutta on vaikea pitää, jos väittelijä ei enää ole elossa.
Olin silloin myös tehnyt kiivaasti hommia viimeiset puoli vuotta ja olin tosi väsynyt. Koin myös tapahtuman merkiksi. Että rauhoitu nyt, hyvä nainen
Juuri näin, onneksi sinulla olivat onni ja enkelit matkassa.
Meistä ei tosiaan ole mitään iloa kenellekkään jos katselemme pilven reunalta… Vaikka olisimmekin maan kamaralla, ei ”puolikkaana/puolikuntoisena” ihmisenä pysty itsestään juuri mitään antamaan.
Aurinkoa ja iloa!
– Karita