Tatuoinnin tarina

Iholeimat ei nykyään enää ole kovin harvinaisia. Kaukana on ajat, jolloin muste oli lähinnä linnakundien ja vanhojen merikarhujen etuoikeus. Taitaa olla vähän niin, että neitseellinen iho on harvinaisempaa kuin tikattu.

Mä onnistuin elämään ilman pysyvää leimaa aina kolmekymppiseksi saakka. Tätä ennen olin lähinnä tyytynyt kuulakärkikynälla piirtelemään käsivarsiini. Jos oikein hulluksi heittäytyi, niin texmarkilla sai vedeltyä ihan aidonnäköisen tribalin. Ei mulla oikein missään kohtaa ollut sellaista suurta intohimoa tatuointeja kohtaan. Tässä varmaan suurimpana syynä mun esteetikon luonne: ne oli monesti niin rumia ja huonosti tehtyjä. Mustat viivat muuttuivat puolessa vuodessa vihreäksi sumuksi ja edellä mainittu tribaali edusti sitä “tyylikästä” linjaa. Ei ollut ihan mun juttu, vaikka ajatus joskus houkuttelikin.

Onneksi tatuoinnit ovat kehittyneet ihan huimasti noista tribaali-ajoista! Nyt on mahdolista saada iholleen oikeasti taidetta ja värit pysyvät huomattavasti pidempään kuin ennen. Enää ei tarvitse hakkauttaa itseään kenenkään kellarissa tai autotallissa vaan voi oikeasti valita laadukkaan, vastuullisen ja ammattitaitoisen studion. Alan kehittyminen sitten sai mutkin jossain kohtaa pohtimaan, josko uskaltautuisin sittenkin itseäni mustaamaan.

Jahkailin useamman vuoden ja keräilin Pinterestiin mieluisia tatuointikuvia. Piirtelin omiakin luonnoksia. Sisko sitten kyllästyi mun jahkailuun ja osti mulle 30-lahjaksi pienen tatuoinnin. Käytännössä tuosta ei sitten ihan niin pieni tullutkaan, mitä sisko luuli. Ei mun suunnitelmat mahtuneet niin pieneen kokoon?

Oli aika selvää, että tatuoinnissa olisi oltava kukkia. Rakastan kukkia. Ne on ajattomia, naisellisia ja kauniita. Tyylillisesti haaveilin sellaisista ääriviivakukista tai kasvikirjamaisista, hennosti väritetyistä vintage-kukista. Muotonsa puolesta mua viehättivät erityisesti pionit, tulppaanit, magnoliat ja erilaiset kellokukat.

Lintu tuli mukaan oikeastaan vähän sattumalta. Näin kauniin kuvan linnusta keskellä kukkasia ja jotenkin se iski. Näin siinä linnussa vapautta, keveyttä, huolettomuutta. Ajankohdallisestihan tuo tatska tuli otettua siinä syövän ja elämäntaparemontin välillä joten jonkinlainen “vain taivas on rajana” ajattelutapa viehätti. Mulla on tapana myös kutsua mun esikoista linnuksi, joten vähän siinä on sitäkin puolta. Ensisijaisesti se kuitenkin edustaa mun omaa vapauttani.

Ja piti saada värejä! Missään nimessä mustavalkoinen ei olisi mun juttu.

Tatskaajanhan oikeastaan sisko päätti. Kyseessä oli helsinkiläinen kaveri, joka teki vierailun täällä meidän paikkakunnalla. En ehkä olisi häntä itse valinnut ensimmäisenä mutta oikeastaan tykkään nyt ajatuksesta, että tekijä on siskon valitsema. Mies kävi myös samaisella tatuoijalla, joten meillä on nyt sama kädenjälki nahassamme. Vaikka tatuointimme eivät toisiinsa liitykään, tykkään silti tästäkin yhtäläisyydestä.

Tatuointi tehtiin kahdessa osassa. Ensimmäisen session jälkeen oli tarkoitus jatkaa noita ääriviivakukkasia olkapäähän saakka. Suunnitelma tähän oli jo paperilla. Mutta sitten toisen session alussa, tatuoija ehdotti tällaista vesiväritystyyliä. Emmin hetken mutta suostuin sitten antamaan vapaat kädet toteutukseen. Ehtona oli, että kukkia tulisi lisää ja lintu saisi taustaväriä.

Lopputulos ei ollut ihan sitä mitä odotin. Tausta näytti enemmänkin ihottumalta ja nuo kolme värillistä kukkasta poikkeavat totaalisesti linjasta. Tiettyjä paitoja pitäessä hihan alta kurkistaa vain oranssinpunaiset juovat ja moni onkin pelästynyt, että oon loukannut itseni.

Ajan kanssa kuitenkin totuin tähän ja nyt olen ihan tyytyväinen. Aina välillä iskee ajatus, että kävisin muokkauttamassa tuota enemmän alkuperäisen suunnitelman kaltaiseksi. Mutta sitten se ei olisi enää siskon antama tatuointi…Ja paraneeko se siitä sitten? Kävin tuota näyttämässäkin jossain kohtaa toiselle tatuoijalle ja hinta-arvio mun toiveelle oli 500e. En ole ihan varma onko muokkaaminen tuon rahan arvoinen.

Mutta sellainen! Millaisia tarinoita teillä on?